Kävin äsken ahdistuneiden ryhmässä. Usein olen tullut sieltä hymyillen pois ja on ollut suorastaan euforinen olo. Nyt oli kuitenkin hyvin ahdistava kerta. Siellä oli aivan liikaa porukkaa ja tulin paikalle aika viime tingassa, kun muut jo istuivat ringissä. Kaiken lisäksi eräs hyvin suorasanainen tyttö totesi mulle heti, kun istuin alas ”Oletko sä Ansku, sullahan on nätit kasvot. En ole ennen huomannutkaan, kun sä istut aina niin hattu silmillä”. Kiitin sitten häntä näistä kehuista, mut sen jälkeen tunsin oloni entistä vaivaantuneemmaksi. Voisi varmaan kuvitella, että jos tiedostan ulkonäköni aivan tyydyttäväksi (monet tosiaan sanovat jopa nätiksi), minun olisi helpompi olla huomion kohteena. Näinä pinnallisina aikoina yhteiskunnassa sanotaan pärjäävän paremmin jos omaa hyvän ulkonäön. Nähtävästi monet uskovat tähän, koska käyvät erinäisissä kauneusleikkauksissa ja japanilaiset jopa pidentävät itseään kivuliain leikkauksin, koska työmarkkinoilla pitkät pärjäävät muka paremmin. Vaikea sanoa onko näin, jos ihmiset uskovat että ulkonäöstä on etua, he alkavat myös toimia näin ja silloinhan siitä on etua. Itse en kuitenkaan ole omalla kohdallani huomannut mitään kovin myönteistä. Tietenkin Intiassa nuoret pojat kuolaavat perääni, mutta he nyt katselevat nälkäisesti lähes kaikkia nuorehkoja länkkäri naisia. Joskus 5-8 vuotta sitten oli myös kiva tavata netistä nuoria äijiä, käydä käveleen yms, ja kyllähän se hetkellisesti imarteli jos he kehuivat ulkonäköäni. Nämä ovat kuitenkin vain niin hetkellisiä iloja, muutenkinhan kauneus on katoavaista, joten sen varaan ei kannattaisi paljon itseluottamustaan rakentaa.

Ahdistukseni on taas aikalailla pahimmalla tasollaan, tai ainakin toiseksi pahimmilla. Jonkun psykiatrin neuvo on joskus ollut että omaa ahdistustaan pitäisi arvottaa numerolla. Pitäisi nimetä tietty olo tietyllä numerolla sen mukaan kuinka paha se on, koska tämä lisää kontrollin tunnetta ja saattaa parantaa oloa. Niimpä ajattelin nyt tehdä tästä sairaudestani erinäisen luokittelun:

Paras taso, siis vähiten ahdistusta: Tällöin pystyn lyhyisiin katsekontakteihin, sanoisin enimmillään 5 sekunnin mittaisiin, minulla ei ole mitään vaikeuksia olla liikenteessä ihmisten ilmoilla, (kaupassa ei ahdista ollenkaan jne), tapaan mielelläni harvoja ystäviäni ja ruokapöydässä istuminen tuntuu vain lievästi epämiellyttävälle, katseen kohteena olo ei ahdista lainkaan tai hyvin vähän. Tässä tilanteessa pystyisin hyvin esiintymään suurellekin väkijoukolle tai menemään juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle. Yleensä jos pitkästä aikaa saavutan tämän tason, tunnen suurta vapahtumisen tunnetta. Silloin haluan aloittaa uuden harrastuksen, tutustua uusiin ihmisiin ja muutenkin ahmia elämää, koska tiedän että tämä ”valvottu vapaus” olotila on lyhytaikainen ja vielä joskus palaan taas kunnon vankilaan.

Keskimmäinen taso: En pysty kuin vilkaisemaan ihmistä nopeasti, itse puhuessa pystyn katsomaan pitempään, mutta en seuratessa toisen puhetta. Ihmisten ilmoilla olo ei edelleenkään ahdista. Sisätiloissa saattaa olla enemmän ahdistusta kuin ulkona. Tuntemattomien kanssa pystyn juttelemaan hetken vapautuneesti, mutta en tapaa mielelläni kavereita tai perhettä kovin pitkää aikaa kerrallaan. Ruokapäydässä pystyn olemaan, mutta se tuntuu selvästi epämiellyttävälle.

Pahin taso: Kämpästä ulos meno kauppaan, kirjastoon tai kirpparille, mihin vain missä on ihmisiä, tuntuu vaikealle. Se ei ole mitenkään mahdotonta, mutta vaatii ponnistuksia ja jatkuvaa psyykkistä tsemppaamista, joten väsyn fyysisesti helposti. Jo katseen kohteena olo tuntuu vaikealle, ikään kuin tuntematonkin ihminen (satunnainen vastaantulija) arvottaisi minua jotenkin vain katsahtamalla kohti. Jos naapuri ilmestyy yllättäen nurkan takaa, saatan hätkähtää ja yleensä en pysty tervehtimään. Jos yritän katsoa toista ihmistä, vaikka vain kohti, ilman katsekontaktiakin, siitä seuraa välitön pahanolon tunne. Adrenaliini hyökyy vereen ja käskee ”pakene, poistu tilanteesta, et pysty tähän”. Koko ajan on itsestä vieraantunut olo. Persoona tuntuu rikkinäiselle ja on tunne ”Olenko oikeasti tällainen, miksi käyttäydyn näin?”

Sanoisin, että pitkään kehitykseni kulki kohti parempaa eli olin tuolla pahimmalla tasolla entistä harvemmin. Lukion lopusta lähtien, sanotaanko parin vuoden takaiseen kevääseen asti (tai suurin piirtein, en ole hyvä arvioimaan ajankulua. Nytkin mietin oliko se pari vuotta sitten, en ole varma. Kyllä se varmaan oli, kun syksyllä taas lähdettiin reissuun ja muistan että siitä edellinen kevät oli tosi vaikea ja yritin jopa rampata yths:n psykologeilla) minulla meni koko ajan paremmin. Tietenkin oli huonoja päiviä, mutta keskimäärin meni koko ajan paremmin. Nyt kuitenkin viime vuosina on tuntunut, että hyvät jaksoni ovat entistä lyhyempiä ja nuo pahimmat pitempiä. Aina reissusta on yleensä alkanut parempi vaihe, mutta enää viime reissun jälkeen se ei kotona kestänyt kuukauttakaan, kun tuli taas epämääräinen pahanolon tunne. Myös viime reissun aikana oli enemmän ahdistusta kuin aiemmilla reissuilla. Eurooppa reilillä esim muistan ahdistuksen kaikonneen täysin, tietty kärsin samoista ongelmista kuin aina, mutta ongelmat eivät tuntuneet yhtään pahoilta ja minulla oli koko ajan todella mahtava olo (saattoi johtua Kallen ja minun alkuaikojen hurmastakin)

No en nyt jaksa spekuloida pitempään. Toivottavasti suurin osa pahastaolosta lähtee, kun huomenna lähden kohti Italian aurinkoa. Nyt siivoamaan kämppää.