Kävin äsken ahdistuneiden ryhmässä. Usein olen tullut sieltä hymyillen pois ja on ollut suorastaan euforinen olo. Nyt oli kuitenkin hyvin ahdistava kerta. Siellä oli aivan liikaa porukkaa ja tulin paikalle aika viime tingassa, kun muut jo istuivat ringissä. Kaiken lisäksi eräs hyvin suorasanainen tyttö totesi mulle heti, kun istuin alas ”Oletko sä Ansku, sullahan on nätit kasvot. En ole ennen huomannutkaan, kun sä istut aina niin hattu silmillä”. Kiitin sitten häntä näistä kehuista, mut sen jälkeen tunsin oloni entistä vaivaantuneemmaksi. Voisi varmaan kuvitella, että jos tiedostan ulkonäköni aivan tyydyttäväksi (monet tosiaan sanovat jopa nätiksi), minun olisi helpompi olla huomion kohteena. Näinä pinnallisina aikoina yhteiskunnassa sanotaan pärjäävän paremmin jos omaa hyvän ulkonäön. Nähtävästi monet uskovat tähän, koska käyvät erinäisissä kauneusleikkauksissa ja japanilaiset jopa pidentävät itseään kivuliain leikkauksin, koska työmarkkinoilla pitkät pärjäävät muka paremmin. Vaikea sanoa onko näin, jos ihmiset uskovat että ulkonäöstä on etua, he alkavat myös toimia näin ja silloinhan siitä on etua. Itse en kuitenkaan ole omalla kohdallani huomannut mitään kovin myönteistä. Tietenkin Intiassa nuoret pojat kuolaavat perääni, mutta he nyt katselevat nälkäisesti lähes kaikkia nuorehkoja länkkäri naisia. Joskus 5-8 vuotta sitten oli myös kiva tavata netistä nuoria äijiä, käydä käveleen yms, ja kyllähän se hetkellisesti imarteli jos he kehuivat ulkonäköäni. Nämä ovat kuitenkin vain niin hetkellisiä iloja, muutenkinhan kauneus on katoavaista, joten sen varaan ei kannattaisi paljon itseluottamustaan rakentaa.

Ahdistukseni on taas aikalailla pahimmalla tasollaan, tai ainakin toiseksi pahimmilla. Jonkun psykiatrin neuvo on joskus ollut että omaa ahdistustaan pitäisi arvottaa numerolla. Pitäisi nimetä tietty olo tietyllä numerolla sen mukaan kuinka paha se on, koska tämä lisää kontrollin tunnetta ja saattaa parantaa oloa. Niimpä ajattelin nyt tehdä tästä sairaudestani erinäisen luokittelun:

Paras taso, siis vähiten ahdistusta: Tällöin pystyn lyhyisiin katsekontakteihin, sanoisin enimmillään 5 sekunnin mittaisiin, minulla ei ole mitään vaikeuksia olla liikenteessä ihmisten ilmoilla, (kaupassa ei ahdista ollenkaan jne), tapaan mielelläni harvoja ystäviäni ja ruokapöydässä istuminen tuntuu vain lievästi epämiellyttävälle, katseen kohteena olo ei ahdista lainkaan tai hyvin vähän. Tässä tilanteessa pystyisin hyvin esiintymään suurellekin väkijoukolle tai menemään juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle. Yleensä jos pitkästä aikaa saavutan tämän tason, tunnen suurta vapahtumisen tunnetta. Silloin haluan aloittaa uuden harrastuksen, tutustua uusiin ihmisiin ja muutenkin ahmia elämää, koska tiedän että tämä ”valvottu vapaus” olotila on lyhytaikainen ja vielä joskus palaan taas kunnon vankilaan.

Keskimmäinen taso: En pysty kuin vilkaisemaan ihmistä nopeasti, itse puhuessa pystyn katsomaan pitempään, mutta en seuratessa toisen puhetta. Ihmisten ilmoilla olo ei edelleenkään ahdista. Sisätiloissa saattaa olla enemmän ahdistusta kuin ulkona. Tuntemattomien kanssa pystyn juttelemaan hetken vapautuneesti, mutta en tapaa mielelläni kavereita tai perhettä kovin pitkää aikaa kerrallaan. Ruokapäydässä pystyn olemaan, mutta se tuntuu selvästi epämiellyttävälle.

Pahin taso: Kämpästä ulos meno kauppaan, kirjastoon tai kirpparille, mihin vain missä on ihmisiä, tuntuu vaikealle. Se ei ole mitenkään mahdotonta, mutta vaatii ponnistuksia ja jatkuvaa psyykkistä tsemppaamista, joten väsyn fyysisesti helposti. Jo katseen kohteena olo tuntuu vaikealle, ikään kuin tuntematonkin ihminen (satunnainen vastaantulija) arvottaisi minua jotenkin vain katsahtamalla kohti. Jos naapuri ilmestyy yllättäen nurkan takaa, saatan hätkähtää ja yleensä en pysty tervehtimään. Jos yritän katsoa toista ihmistä, vaikka vain kohti, ilman katsekontaktiakin, siitä seuraa välitön pahanolon tunne. Adrenaliini hyökyy vereen ja käskee ”pakene, poistu tilanteesta, et pysty tähän”. Koko ajan on itsestä vieraantunut olo. Persoona tuntuu rikkinäiselle ja on tunne ”Olenko oikeasti tällainen, miksi käyttäydyn näin?”

Sanoisin, että pitkään kehitykseni kulki kohti parempaa eli olin tuolla pahimmalla tasolla entistä harvemmin. Lukion lopusta lähtien, sanotaanko parin vuoden takaiseen kevääseen asti (tai suurin piirtein, en ole hyvä arvioimaan ajankulua. Nytkin mietin oliko se pari vuotta sitten, en ole varma. Kyllä se varmaan oli, kun syksyllä taas lähdettiin reissuun ja muistan että siitä edellinen kevät oli tosi vaikea ja yritin jopa rampata yths:n psykologeilla) minulla meni koko ajan paremmin. Tietenkin oli huonoja päiviä, mutta keskimäärin meni koko ajan paremmin. Nyt kuitenkin viime vuosina on tuntunut, että hyvät jaksoni ovat entistä lyhyempiä ja nuo pahimmat pitempiä. Aina reissusta on yleensä alkanut parempi vaihe, mutta enää viime reissun jälkeen se ei kotona kestänyt kuukauttakaan, kun tuli taas epämääräinen pahanolon tunne. Myös viime reissun aikana oli enemmän ahdistusta kuin aiemmilla reissuilla. Eurooppa reilillä esim muistan ahdistuksen kaikonneen täysin, tietty kärsin samoista ongelmista kuin aina, mutta ongelmat eivät tuntuneet yhtään pahoilta ja minulla oli koko ajan todella mahtava olo (saattoi johtua Kallen ja minun alkuaikojen hurmastakin)

No en nyt jaksa spekuloida pitempään. Toivottavasti suurin osa pahastaolosta lähtee, kun huomenna lähden kohti Italian aurinkoa. Nyt siivoamaan kämppää.  

Kirjailen tässä nyt muutaman rivin, kun odottelen, että kiireisimmät käyvät syömässä. Yliopiston ruokaloihin ei juuri 12-13 välillä kannata yrittää ängetä. Kävin äsken fysioterapeutilla, kun selkäni on välillä ollut pahastikin jumissa. Luulen kyllä, että selän puutumiset ja pistelyt johtuvat enimmäkseen huonosta patjastani ja tietenkin tästä kumarasta asennosta, johon aina päädyn jos istun koneella. Selkäoireet pahenivat silloin, kun olin taidemuseolla työharjoittelussa ja istuin joka päivä lähes 7 tuntia koneella. Nyt taas kun olen liikkunut enemmän ja yrittänyt venytellä, oireet ovat kohtuullisen hyvin hallinnassa. En oikeastaan tällä hetkellä ole yhtään huolissani selästäni, uskoisin kipujen pysyvän siedettävissä rajoissa. Korvani on paljon suurempi huolen aihe, kun se edelleen kutisee. Sekin tosin on juuri tuollaisena aika harmiton, mutta pelkään että se pahenee reissussa tai nyt juuri ennen lähtöä. 

Tämä jää varmasti viimeiseksi kirjoituksekseni ennen Italian reissua, tai ainakin viimeiseksi, jonka tulostan. Uskoisin matkan menevän hyvin, koska olemme jo niin kokeneita reissaajia ja olemme selviytyneet haasteellisimmissakin oloissa. Aika erilainen reissuhan tästä kuitenkin sikäli tulee, että olemme enemmän "luonnon" armoilla kuin koskaan. Kelit siis vaikuttavat varmasti paljon kulloiseenkin fiilikseen ja vaatiihan se hyvin erilaisia taitoja pärjätä koko ajan taivasalla ja liikeessä kuin siirtyä junilla ja busseilla paikasta toiseen ja yöpyä mukavissa sisätiloissa. Fyysinen turvallisuus huolettaa aavistuksen verran, vaikka en tosissani sen puolesta osaakaan pelätä. Teoreettisesti on tietenkin mahdollista, että saamme jonkun häirikön telttaamme keskiyöllä. Toscanan pitäisi kuitenkin olla suhteellisen turvallista ja hyvinvoivaa aluetta ja jos laitamme teltan jonnekin piiloon, kukaan ei edes tiedä meidän olevan siellä, joten hän ei voi tulla häiritsemään. 

Jos kuitenkaan en tule takaisin reissultani niin ehkä voisin summata tähän jotain elämästäni. Voisin kertoa jonkun suuren elämänfilosofiani, mutta ajatukseni keskeytyy koko ajan, sillä vieressäni höpistään. Hyvän elämän olen loppujen lopuksi elänyt, ainakin siinä on ollut paljon hyvää. Ehkä tärkeintä elämässä oman kokemukseni mukaan olisi antaa kaikkien kukkien kukkia, katsoa elämää mahdollisimman monelta kantilta ja nähdä ihminen pintaa syvemmältä. Jos ihminen näyttää olevan tietynlainen, se ei ole koskaan koko totuus ja vaikka ihmisellä olisi ongelmia, hänellä on samaan aikaan aina myös vahvuuksia. 

Olisin halunnut pohdiskella elämänfilosofiaani pitempään. Yleensä tämä pieni tietokoneluokka on hyvin rauhallinen, mutta juuri nyt täällä on sen verran hälinää, etten pysty keskittymään. Kellokin alkaa olla jo sen verran, että voisin suunnata syömään. Söisinköhän kasvista vai lihaa? Huomaan kyllä, että oloni on aina paljon kevyempi ja mahani voi paremmin, kun pitäydyn kasviksessa. Omatuntonikin pitää siitä, sillä tiedostan kuinka pahaksi lihan syönti on. Se kuluttaa luonnonvaroja niin paljon moninkertaisemmin kuin kasvisten viljely. Toisaalta, täällä YO:lla tuntuu tuhlaukselta syödä kasvista sillä samalla hinnalla saa raaka-aineiltaan kalliimman liha-aterian. Itse usein dyykkaamme kasvikset, joten ne ovat meille ilmaisia ja siten tuntuu typerältä täällä maksaa niistä.

Nyt mielentilani tuntuu suhteellisen rauhalliselta. Toivottavasti se pysyy tällaisena levollisena. Vähän sressaa se, että Kallen porukat ovat perumassa Italian talon vuokraansa, koska lennot peruuntuivat. Alisalle olisi varmasti suuri pettymys ellei hän pääse Italiaan. Mutta emmeköhän jotain keksi, vaikka Kallen äiti ei taloa sieltä vuokraisikaan. Me osaamme sumplia asioita, se on vahvuutemme. Kallen porukat jahkailivat ensin pitkään miten tehdään ja nyt he ovat luovuttamassa, koska menee muka liian vaikeaksi, vaikka mielestäni selkeitä ja helppoja vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka.

Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.   

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut mitenkään väistämätöntä. Moneen kertaan sitä ennenkin olimme eronneet ja palanneet yhteen. Toisaalta, kun muistelen olotilaani siihen aikaan, olin kyllä hyvin kyllästynyt tuohon suhteeseen. Tunsin, että olen jämähtänyt siihen, eikä se enää anna minulle mitään uutta. Olin nuori ja kaipasin elämääni muutosta ja liikettä. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että siihen suhde pohjimmiltaan kariutui, että exäni halusi asettua paikoilleen ja perustaa perheen ja itse halusin juuri päin vastaista eli lähteä liikkeelle ja nähdä maailmaa. Minusta perheen perustaminen 22-24 vuotiaana on vielä liian aikaista, mutta tietenkin se on hyvin yksilökohtaista. Joillekin tuo saattaa olla juuri oikea ikä ja onhan naisen hedelmällisyss tuolloin korkeammalla kuin myöhemmin. Sopivasti löysin samoihin aikoihin pojan, johon ihastuin aivan eri tavoin kuin exääni, uusi suhde oli jotenkin helpompi ja keveämpi, paljon iloisempi. Exänikin löysi toisen, joka jakoi hänen arvomaailmansa paremmin kuin minä koskaan, ja siitä se sitten lähti, nopeasti ajauduimme erillemme. Sitä en vain koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän vannoi ikuista ystävyyttä ja sitten kuitenkin yhtäkkiä kielsi kaiken yhteydenpidon ja hävisi elämästäni kuin savuna ilmaan. Luulen, että tämä on suurin syy, miksi suhde edelleen usein kummittelee mielessäni ja tuota loppua kelailen vieläkin silloin tällöin ja mietin, eikö se olisi sittenkin voinut mennä toisin. Vieläkin minusta tuntuu, että minun pitäisi jotenkin kostaa hänen petollisuutensa, tai saada jotain hyvitystä.

Hmm...En ymmärrä, miten tässä taas kävi näin. Kopioin välillä tekstiäni, ettei se katoaisi, mutta nyt kävikin niin, että osa siitä katosi juuri kopioinnit yhteydessä. Olin kirjoittanut kuinka ahdistuneiden ryhmästä on ollut minulle apua ja analysoinnut pitkään noiden ryhmien vaikutusta. En nyt jaksa uudestaan kirjoittaa. Jos joskus kirjoitan kirjan, pitääisi varmaan opetella käyttämään konetta paremmin. Nytkin olisi varmaan ollut jokin keino palauttaa teksti, mutta en vain keksinyt sitä.

Ryhmistä vain sen verran, että ne rohkaisevat selvitymistarinoillaan. Ahdistuneiden ryhmässä on vetäjänä tyttö, joka kävi 9-vuotta terapiassa, oli välillä niin huonossa kunnossa, ettei uskaltanut uloskaan kuin silmät kiinni poikakaverinsa taluttamana ja nyt hän pystyykin yhtäkkiä taas olemaan ihmisten ilmoilla, on jatkanut opintojaan ja on kaikin puolin lähes terve. Tämä antaa minulle toivoa, että minullakin on ainakin teoreettiset mahdollisuudet päästä ongelmistani tai saada ne jonkinlaiseen hallintaan. Filosofit ryhmässä koin viimeksi äkkinäistä kiitollisuuden tunnetta siitä, että olen saanut korkean koulutuksen, joka on opettanut minut ajattelemaan. Tämä syntyi erään väittelyn perusteella, jossa parilla henkilöllä oli hyvin rasistiset ja ennen kaikkea yksinkertaiset perustelemattomat mielipiteet. He eivät edes tienneet islamista mitään ja silti pelkäsivät muslimien lähitulevaisuudessa hyökkäävän tänne yms. Eräs vanha mies, joka on muutenkin hyvin rasittava, kertoi muka hauskan tarinan siitä, kuinka oli potkaissut muslimia pyllylle tämän rukoillessa. Vaikea sanoa oliko sitä edes tapahtunut, mutta järkyttävintä oli, että hän kertoi jutun kuin hauskan tarinan ja osa ryhmästä jopa nauroi. Yksi poika uskalti vain sanoa: teitpä aika ikävän tempun. Siitä sitten alkoi kiivas väittely, johon minäkin aktiivisesti osallistuin ja lähes unohdin ahdistukseni, kun jouduin keskittymään täysillä siihen, että keksin perusteluita mielipiteiteni tueksi.

Liikkeelle lähtö on varmasti minulle hyväksi. Onneksi reissuun on enää 1,5. Viimeiset päivät menevät luultavasti hyvin vaudikkaasti, kun raivaamme kämppäämme ja kuskaamme tavaraa kellariin. Nyt huomenna lähdemme viemaan kanit Hveelle...En jaksa enää keskittyä tähän tekstiini, kun sen jo kerran kirjoitin. Turhauttaa toistella samoja asioita, joten tämä jää nyt tähän ja vaikkei monista kirjoittamistani asioista nyt dokumentaarista näyttöä jää, niin toivottavasti siitä oli edes se hyöty, että se olisi selkiyttänyt ajatuksiani. Usein tämä kirjoittaminen kyllä tuntuu ikään kuin keventävän oloani ja saavan tietyt sisäisen patoutumat liikkeelle. En sitten enää niin helposti pyörittele niitä asioita mielessäni, mitkä olen pistänyt paperille.  

Se pitää vielä mainita, että Borneo tekstini yllättävästi julkaistaan Matkalehdessä. Olin varma, etteivät he hyväksy sitä ja mielialaani kyllä piristi ja itseluottamusta kohensi uutinen, että he haluavat tekstini. Toisaalta haluaisin kirjoittaa heti lisää, mutta se ei kannata, koska jokaisesta tienatusta eurosta tuki laskee 50 senttiä. Ei tässä maassa työttömiä paljon työntekoon rohkaista! Tiettyyn summaan asti, sanotaanko vaikka 1000 euroon, kaikki pitäisi olla plussaa tuen päälle. Silloin ihmiset voisivat tarttua innokkaina kaikkiin pikku keikkoihin ja projekteihinkin ja olla aidosti yritteliäitä. 

 

Ajattelin, että olisi rentouttavaa kirjoitella pitkästä aikaa, mutta nyt pää tuntuukin aivan tyhjältä. Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. No, eiköhän sitä ala ilmaantumaan, kun vain näpyttelen.

Eilen käytiin työkkärissä ilmottautumassa työnhakijoiksi. Sitä ennen oltiin jo netissä täytetty jotkin lomakkeet ja tuoltakin saatiin vielä kaavakkeet, jotka pitää viedä täytettyinä Kelalle. Eikö nyt yhdet paperit riittäisi? Hirveää byrokratiaa! Olin tosi ahdistunut, kun istuin tuon tädin edessä työkkärissä. Istuin aivan kierossa ja sen jälkeen selkä oli taas entistä kipeämpi. Jos olen oikein ahdistunut, jäykistyn ja vain tietyt liikkeet ja asennot tuntuvat "sallituilta" tai yksinkertaisesti mahdollisilta. Koko homma tuntui muutenkin naurettavalta leikkimiseltä. Ensinnäkin vaikka kuinka haluaisin töitä, en niitä tuota kautta saisi. Silti minun piti kertoa mieluisimmat ammatit, joihin voisin haluta jne. Toiseksi minulla on taas tällä hetkellä niin voimakkaat ja lamauttavat psyykeongelmat, etten missään tapauksessa pystyisi töihin, joissa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Mitä muita töitä niitä edes on olemassa? Tietenkin freelancer kirjailija, joka tuottaisi tekstiä lehtiin ja ehkäpä jopa kirjoittaisi kirjoja voisi olla tällainen minulle sopiva työ. Kallen kaveri Lasse työskentelee kotonaan ja kirjoittaa toiminimellä lehtijuttuja. Olen monesti miettinyt hieman kateellisenakin, et se voisi olla myös minulle sopivaa työtä. Toisaalta, onhan se varmasti hyvin yksinäistä. En oikein ymmärrä Lassea, joka on kyllä ulkonäöltään vähän omanlainen ja ehkä luonteeltaankin hieman erakko, mutta silti tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, et miten hän jaksaa aina istua koneella neljän seinän sisällä.   

Kirjoittelin viimein valmiiksi sen Borneo jutun, jota jo kesällä aloitin. Olin luovuttanut jo kesällä sen suhteen, koska siitä tuntui syntyvän niin latteaa tekstiä. Nyt kun tylsyyteni keskellä viimein ajan tappamisen vuoksi kirjailin jutun kokoon, en vieläkään ollut tekstin laatuun tyytyväinen. Tiedän, että matkailulehdissä suositaan tiettyjä kliseitä, kuten "parattisimainen" ja puhutaan kuvailevasti ylistäen tiettyjen paikkojen kauneutta. Sorruin sitten tietty kirjoittamaan samaan tyyliin, vaikka jotkin ilmaukset särähtivät korviini pahasti. Oli tekstissä paljon aidosti oman tyylistänikin tekstiä, mutta sitä rajasi vähän se, kun en saanut kirjoittaa niin laveasti kuin luonteenomaisesti kirjoittaisin. Inhoan lehtiteksteissä sitä, että niiden täytyy olla niin suppeita. Kun tarinaa alkaa syntyä, se elää omaa elämäänsä ja alkaa helposti rönsyillä. Se toimii hyvin blogissa, mutta ei oikein lehtijutuissa. No, joka tapauksessa yllätys oli suuri, kun he halusivat julkaista tekstin. Kyllähän se heti itsetuntoa hiveli! Tuli myös sellainen innostus, että haluaisin kirjoittaa lisää, mutta innostusta lieventää mahdolliset menetykset työttömyyskorvauksessa. En tiedä yhtään, kuinka paljon saisin tienata! Äiti sanoi, että laske jollain Kelan sivujen laskurilla. Kokemukseni mukaan tuollaiset omat laskutoimitukset vain menevät aina pieleen, joten olisi turhauttavaa edes yrittää. Niihin vaikuttaa liian monet seikat, että pieni ihminen voisi olemattomilla matemaattisilla kyvyillään ja pelkällä maalaisjärjellä niitä ymmärtää. Yritin kysyä työkkärissä, mutta ne tapansa mukaan käskivät kysyä Kelasta. Tuo "ei kuulu meidän vastuualueeseen" on niin tyypillistä eri virkailijoille! Aina vain heitetään asiakasta paikasta toiseen.

No, itse en aio kauan suostua tähän leikkiin. Jos on niin vaikeaa tehdä silloin tällöin töitä (minua kiinnostaisi juuri tällainen. Pienet projektit, joista innostua ja hankkia vähän lisätuloa.Minussa on kuitenkin hieman sisäistä pienyrittäjää) en tee sitten ollenkaan. Silloin kai noiden tukien virtaamisessa ei akateemiselle ihmiselle pitäisi olla ongelmia. Jos olisit alemmin koulutettu, sut voitaisiin laittaa kursseille ja kiusata muutenkin ties miten, mutta en usko, että minua pystytään näin kiusaamaan. Tai toinen mahdollisuus on, että haistatan pitkät tuille, lähden maahan jossa elää halvalla, kuten Intiaan ja kirjoitan sieltä käsin lehtijuttuja. Näyttäis kuitenkin siltä, ettei minun ole mitenkään mahdoton saada juttujani kaupaksi. Ai ai, kun haluaisin kirjoittaa Italian pyöräilystä ja luomutiloistakin tarinan. Ei mua raha oikeastaan paljonkaan houkuttele, ainakaan nyt kun sitä vaarin ansiosta (valmistujaislahja 2000 e) on tilillä reilusti, mutta olen luonnostani tarinankertoja. Nautin siitä, että saan tekstin välityksellä jakaa ajatuksiani muille ihmisille. 

Kalle lähti äsken mummolaan. Ihanaa olla välillä yksin! K on nykyään lähes aina kotona. Ei hän juuri näe kavereitaan ja ulkonakin hän käy vain illalla dyykkijuoksullaan. Hän väittää, että viihtyy työttömänä ja tykkää vain istua koneella, mutta näen kyllä hänessäkin välillä turhautumisen merkkejä. Siitä hyvä osoitus oli, että hän eilen harkitsi jopa, että menis kesällä pariksi kuukaudeksi töihin. Uskon, että se tekisi hänelle erittäin hyvää ja varmaan suhteellemmekin, olemme nykyään liikaa yhdessä. 

Kohta alan laittamaan ruokaa ja sitten suuntaan Hyvän mielen talon ahdistuneet ryhmään. Noista ryhmistä on kyllä tullut minulle eräänlainen henkireikä. Onhan niissä monilla vielä pahempiakin ongelmia kuin minulla, tai ainakin hyvin eri tyylisiä, mutta kuitenkin on ihanaa jakaa ihmisten kanssa omia näkemyksiään, puhua ongelmista ja ylipäätään nähdä erilaisia ihmisiä.

Huomenna lähdemme mökkeilemään. Se on kyllä tervetullutta vaihtelua arkeen! Toivottavasti pystyn rentoutumaan sillä reissulla vähän paremmin kuin edellisellä Tampereen reissulla (olin viikko sitten), jossa olin hetkittäin hyvinkin ahdistunut. Etenkin, kun kiertelimme taidemuseossa Johannan kanssa, olin täysin lamaantunut. No, oli minulla välillä mukavaakin Johannan seurassa, kuten illalla, kun hönöttelimme.  

Huomenna pyöräilemme yliopistolle täyttelemään papereita ja sitten olisi yliopisto takana. Kaikki on suoritettu ja opinnot koostettu! Nyt vain pitäisi saada jotenkin järkevästi täytettyä maisterintutkintopaperi eli valita mitä opintoja siihen tulee. Minulla on aika selkeät suunnitelmat: osasta olen ottanut erillistodistuksen ja museologiasta olen anonut lisäopintopisteiden hyväksyntää. Silti olen varma, että vielä jotain mutkia tulee matkaan, sillä olen todella huono tällaisten byrokraattisten papereiden täyttelyssä. Minulla ei vain ole tarpeeksi tarkkuutta, että onnistuisin täyttämään ne kerralla oikein. Siksi olen odottanut, että Kallekin saisi kaiken valmiiksi ja menemme yhtä aikaa Päivin toimistoon täyttämään paperit, ettei tulisi mitään sotkuja. Kallehan on itse säntillisyys tällaisissa asioissa, todella tarkka poika!

Mitäs muuta? No, arki on ollut tasan niin tylsää kuin ennustinkin pohtiessani, kuinka pärjäämme Kallen kanssa kahdestaan täällä neljän seinän sisällä, kun Kallekin lopetti työt. Museoharjoitteluni jälkeinen viikko tietenkin oli hyvin auvoista aikaa. Mahtavaa, kun ei tarvinnut herätä aamulla aikaisin kännykän kellon soittoon ja ennen kaikkea ei tarvinnut stressata, miten töissä sujuisi. Pian tuli kuitenkin olo, että jotain olisi mukava tehdäkin, eikä vain käyttää kaikkea aikaa sen miettimiseen, miten seuraavaksi viihdyttäisi itseään. No, onneksi löysin taas luovuuteni. Taitojani ja kykyjäni en kyllä ole vielä löytänyt, mutta ehkä nekin tekemisen kautta elpyvät. Ainakin kaikenlaisia taiteellisia ideoita on alkanut putkahdella mieleen. Tähän asti tekemäni lyijykynätyöt ovat olleet hyvin mitään sanomattomia ja eräs akvarellimaalauskin vain väriharjoitelma, mutta ehkä se tästä. Äsken katsoessani Ville Haapasalon Silkkitie ohjelmaa, sain ajatuksen tehdä lopusta Alisalta saamastani paperimassasta käsinukke. Voisin tehdä siitä ainakin nuken pään. Pienenä olin hyvin innostunut käsinukeista. Esitin usein muulle perheelle käsinukketeatteri esityksiä, jotka olin joskus jopa käsikirjoittanut ennalta. Tuolloin haaveilin, että isona perustaisin oman käsinukketeatterin tai ainakin alkaisin harrastaa tätä alaa.

Yhdessä naisten lehdessä neuvottiin, kuinka löytää kutsumustyö. Artikkelissa kehotettiin muistelemaan, mistä lapsena haaveili ja  mistä silloin innostui. Itse olin lapsena varma, että minusta tulisi kirjailija tai taiteilija. Nytkin jos realistisesti ajattelen työllistymistäni niin vaikka noita yleisesti pidetään nimen omaan vähän epärealistisina ja juuri vain sellaisina haaveammatteina, minulle ne olisivat varmastikin ainoita todellisia vaihtoehtoja. Ensinnäkin, voin aidosti innostua vain oikeasti luovasta työstä ja toisenakin nuo ovat hyvin itsenäisiä ammatteja. Pitäisi löytää sellainen asenne kuin Roviolin yhdellä perustajalla (olikohan hänen nimensä Miki) ja Angry Birdin suunnittelijalla: "Täältä me tullaan maailma, me näytetään kaikille, meissä on luovaa hulluutta ja me uskotaan tähän meidän omaan juttuun."

Mistä löytäisin uskon omaan juttuuni, olisipa se sitten kirjoittamista tai muuta taiteen tekemistä? Jos innostun vielä tosissani kuvataiteen tekemisestä, pitäisiköhän minun vielä jollain tapaa opiskella alaa? Voisin kyllä olla Itse (kouluttamaton ja itse oppinut. Usein Itse taiteilijat ovat hieman hulluja) taiteilija. Vain tehdä taidetta ja jos siitä alkaisi syntyä tarpeeksi hyvää jälkeä, uskon kyllä että löytäisin sille sitten yleisönsä ja väylänsä tulla näkyville. Minua passivoi hieman sekin, kun Kalle ei ole oikein innostunut mistään itsensä työllistämisestä tai ylipäätään tulevaisuuden suunnittelusta. Hän ei halua tehdä mitään muuta kuin reissata. Kyllä itsekin haluan kulkea, mutta haluaisin tehdä sen rinnalla myös jotain muuta. Toisaalta täytyy palata tietenkin taas siihenkin, mikä minua eniten passivoi ja vetää vain kotisohvaa kohden, on ahdistukseni. Mikä valtava energia määrä vapautuisikaan jos joskus pääsisin siitä edes osittain eroon! Suurin osa ajastani ja henkisistä voimistani menee vain sitä vastaan taisteluun! Eikö minun joskus kannattaisi tosissaan yrittää parantua siitä, yrittää hankkia apua? En oikeasti tiedä! Se on vähän kiikun kaakun, en osaa kallistua puoleen enkä toiseen. Faktahan on, että psykoterapiasta on selvästi hyötyä vain kolmannekselle potilaista eli minulla ei olisi suuriakaan mahdollisuuksia. Ottaen vielä huomioon, että nuoruudessani olen kokeillut sitä ja jo kerran epäonnistunut. Luultavasti vain hukkaisin aikaani, josta kuitenkin hetkittäin nautinkin, varsinkin reissatessa. Olen käynyt edelleen silloin tällöin Hyvän mielen talolla ja tunnen, että siitä on ainakin hieman apua. Saan tavata siellä erilaisia ihmisiä ja jakaa kokemuksia. Harvoin tosin osaan samaistua kehenkään eli varsinaisiksi vertaisryhmiksi en koe noita ihmisjoukkoja, koska monet ovat vanhempia, oikeasti elämän kolhimia ja heillä monella on jokin selkeä psyykeongelma, joka on diagnosoitu. Kuitenkin jo tuo ihmisten kanssa juttelu, tuntuu usein olevan hyväksi minulle. En tunne sen jälkeen itseäni niin näkymättömäksi! Hyvin ahdistuthan usein olen, kun joudun olemaan esillä ryhmässä, mutta olen niin tottunut ahdistukseen, etten koe sitä kovinkaan epämieluisana ja usein olen jopa eniten äänessä.

Pakkaset jatkuvat edelleen. Huomenna saamme taas pyöräillä reilun 20 asteen pakkasessa. Näitä raikkaita kelejä on jatkunut jo melkein pari viikkoa. Voi äiti Intia ja sen lämpö! Ehkä taas enstalveksi lähdemme sinne, koska kyllähän täällä asustelu on enemmän tai vähemmän sulaa hulluutta. Jos täällä on elämänsisältöä, niin ei kai siinä sitten. Mutta jos ei ole mitään mikä täällä pidättelisi, miksi palelisi täällä, kun voi yhtä hyvin elellä muualla, jossa ei ole vangittuna sisätiloihin. (Käyn kyllä aina ulkona joka päivä vaikka olisi kuinka kylmä, mutta ei ulkona voi sillä tavoin oleskella jos on tällaiset kelit kuin mitä lämpimämmissä ilmastoissa. Sitä tuntee itsensä jollain tavoin vangituksi, kun on näin kylmä)