Kalle on nyt toiseksi viimeistä päivää töissä. Vähän mietityttää, kuinka elämämme tulee sujumaan, kun hän jää työttömäksi. Nyt olen usein kärsinyt yksinäisyydestä, kun hän on ollut töissä, mutta hetkittäin olen myös nauttinut yksin olosta. Minulle on tärkeää saada omaa tilaa! Pärjäämmehän kyllä reissussakin aina hyvin, vaikka olemme koko ajan tiiviisti kahdestaan. Se on kuitenkin eri asia, koska siellä meillä on yhteinen projekti eli reissaus ja kuitenkin aina päivittäin jutellaan myös muille ihmisille. Itse olen viime aikoina ollut hyvin vähän tekemisissä muiden ihmisten kuin Kallen kanssa (ellei perhejoulua lasketa). Tiedän, ettei minulle ole hyväksi olla vain pelkästään hänen kanssaan tekemisissä. Kyllähän sitä helposti ärsyyntyy ja väsyy toiseen ja hänen pienetkin vikansa alkavat häiritsemään, jos on koko ajan kiinteästi yhdessä. Pelkään myös, että tulen täysin läheisriippuvaiseksi Kallesta! Näin siksi, että hän on ainut ihminen, jonka kanssa kykenen suurin piirtein olemaan oma itseni ja kommunikoimaan vapautuneesti. Aina se ei tietenkään onnistu hänenkään kanssaan, mutta kuitenkin useimmin kuin muiden kanssa.

Tämä arkemme siis tulee mullistumaan aika totaalisesti. Toivon, että kestämme toisiamme nyt sen 2, 5 kuukautta täällä neljän seinän sisällä! Tammikuun ajan meillä kummallakin on sentään vielä opiskeluita eli on onneksi jotain projekteja, joiden kautta tappaa aikaa. Tosin kummallakin on ensin vain kirjoittelua eli olemme joka tapauksessa täällä kotona. Sittemmin tammikuun lopussa mun pitäisi käydä se parin viikon museoharjoittelu. En tosin vieläkään tiedä, minne edes hakisin harjoittelemaan, saati otetaanko minua edes helposti mihinkään. No, yliopiston museot ainakin ovat sitoutuneet museologian opintojen puitteissa työllistämään minut jos en muuta löydä.

Onhan se iso elämänmuutos lopettaa opiskelut. Identiteettini on ollut "yliopisto opiskelija" jo noin 8,5 vuotta. Pidän kyllä sen mahdollisuuden auki, että vielä joskus palaan opintojen pariin. Uskoisin, että pystyisin suhteellisen helpostikin vääntämään väitöskirjan, joten jos en muuta keksi seuraavien reissujen jälkeen, alan sitä tekemään.

Pitäisiköhän vielä kerran käydä YTHS:s psykologien juttusilla? Kai minulla olisi siihen oikeus. Haluaisin jonkin arvion siitä, kuinka paha tilanteeni on. Olen liian sisällä tässä, että pystyisin täysin itse hahmottamaan, kuinka pahasti psyykeni on sairas. Ennen kaikkea, kun en muista elämää ennen näitä kaikkia ongelmia, en pysty suhteuttamaan sitä siihen, että millaista elämäni olisi ilman niitä. Ongelmani alkoivat jossain muodossa jo 10 vuotiaana ja pahentuivat siinä 14-vuotiaana. En ole siis koskaan aikuis-iällä ollut vapaa näistä peloistani ja "harhoistani", joten mistä voisin tietää, kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ilman niitä tai, kuinka paljon se muuttuisi. Haluaisin ennen kaikkea jonkin lausunnon siitä, minkälaiset mahdollisuutet minulla olisi parantua. Onko minulla minkäänlaista mahdollisuutta oikeasti vapautua tästä "sairaudesta"? Jos todennäköisyydet kannaltani olisivat huonot, olisi sama luovuttaa suosiolla ja pyrkiä nauttimaan elämässä niistä hetkistä, mistä vain suinkin voi nauttia, ja yrittää parhaansa mukaan vältellä pahiten ahdistavia tilanteita. Tämä tarkoittaisi mahdollisimmin paljon reissausta ja liikkeellä oloa. Jos taas minulla olisi pienetkin (no aivan mitättömien takia nyt tuskin kannattaisi yrittää) mahdollisuudet vielä aloittaa puhtaalta pöydältä, voisin sijoittaa vaarilta vielä joskus tulevaisuudessa saamani perintörahani kunnon terapiaan. Jos rahaa olisi vaikka 20 000 euroakin, kyllähän sillä jo jonkun terapeutin palkkaisi ja haluaisin kokeilla muitakin menetelmiä kuin perinteistä psykoanalyyttistä terapiaa. Toisaalta, jos YTHS:n psykologit kuullostaisivat siltä, ettei kunnon mahdollisuuksia paranemiseen olisi, voisin käyttää rahat reissaukseen. Kuinkahan monta vuotta tuollakin summalla elelisi mukavasti Intiassa?    

Uutena vuotena olisi kiva ottaa muutama siideri hyvässä seurassa. Haluaisin tavata ihmisiä! Pienessä huppelissa rakastan keskustella ihmisten kanssa, pohdiskella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Parasta on jos ihmiset ovat puoli tuttuja tai jopa täysin vieraita. En tiedä tuleeko tämä onnistumaan, sillä Kallella on suunnitelma mennä vain Lasselle ja en tiedä tuleeko sinne ketään muita, saati ketään vieraita. Voi olla, että tapaan intialaisen Devin torinrannassa (kerran kauan aikaa sitten nähtiin hänet K:n kanssa ja sen jälkeen hän on sinnikkäästi pitänyt facen kautta yhteyttä, aina juhlapäivinä lähettänyt lyhyen toivotusviestin ym) , mutta englanniksihan en osaa itseäni kovin hyvin ilmaista.Eipä kai muuta. Nyt voisin vaihteeksi siirtyä jälleen television ääreen. Normi päiväni menee vaihtaessa paikkaa kirjan, tietokoneen ja television välillä. Tänään sentään pyöräilin YO:lle hakemaan pari kirjaa.