Tämä päivä on ollut niin tuikitavallinen arkipäivä kuin vain voi olla. Heräsin, siirryin sohvalle lukemaan teksti-tv:ltä uutiset, päästin kanit juoksemaan ja söin samalla aamupalaa, siivosin kanien lukuisat papanat, ruokin ne, lähdin keräämään pupuille pihlajanoksia kuivamaan parvekkeelle, luin kirjallisuuden tenttiin Virginia Woofin romaania "Orlando", pyörin netissä,laitoin dyykkausaineksista ruokaa eli paistoin pannulla perunaa, sipulia ja tomaattia ja maustoin itsekasvattamillani yrteillä, söin ja surffailin televisiokanavilla, vilkaisin graduani (Mietin, että olen sentään joskus jotain saanut aikaiseksikin ja jossain onnistunut. Tosin nytkin sitä lukiessani 5 arvosana tuntui enemmän onnistuneelta huijaukselta kuin oikealta onnistumiselta. En itsekään enää ymmärtänyt mitään käsitteillä leikittelystäni. Otin gradun käteeni, koska mietin voisinko joskus jatkaa tuota tutkimusta, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei innosta) ja nyt olen jälleen täällä netin ihmeellisessä maailmassa.

En tietenkään aivan joka päivä tee näitä täysin samoja asioita, mutta kanejen, kirjojen, syömisen, television sekä netin ympärillä elämäni pääsääntöisesti pyörii. Silloin, kun Kalle on kotona, arkeni näyttää hieman erilaiselta. Jostain syystä emme kuitenkaan enää useinkaan keksi täällä Oulussa yhteistä mielekästä tekemistä. Vapaapäivinään Kalle istuu tunnista toiseen koneella ja minä puuhaan omiani. Joskus käymme yhdessä uimassa tai dyykkaamassa. Silloin tällöin tapailemme myös yhteisiä kavereitamme, useimmiten lautapelien merkeissä. Muualla meillä on paljon hauskempaa yhdessä kuin täällä kotonamme. Esimerkiksi nyt mökillä viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Olimme mökkeilemässä kolme yötä ja yhden yön sen jälkeen Hveellä. Mökillä kävi kyläilemässä myös tuttava pariskuntamme Mikko ja Maaret. 

Eilen sain hylätyn päätöksen Kelalta opintotuenpidennyshakemukseeni. Ärsyttää! Jos olisin saanut vielä puoleksikin vuodeksi tukea, minulla ei olisi ollut mitään huolta toimeentulostani ja olisin voinut vapaasti keskittyä opintoihin jouluun saakka. Olen nyt vähän kahden vaiheilla pitäisikö yrittää etsiä töitä vai kinuta vaarilta vähän rahaa, et pärjäisin valmistumiseen asti. Haluaisin siivoustyön, jossa minulla olisi muutama kohde, joita saisi yksin ja vapaasti käydä siivoamassa pari kertaa viikossa. Tarkoitan tuolla vapaasti, että olisi ainakin jossain määrin liukuva työaika. Tällainen olisi minulle ihannetyö, mutta en vain tiedä mistä sellaista voisi hakea. Mol:ssa oli paljonkin siivoojanpaikkoja vapaana, mutta lähes kaikissa yli 12 kuukauden työsopimus, kokopäivä työtä tms. Sitä patsi en pärjäisi työssä, jossa pitäisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ehkä tässä on jo liikaa vaatimuksia/rajoituksia, että voisin tällaista työtä helpostikaan löytää. Yksi mahdollisuus olisi tietenkin alistua käymään sossussa. En vain tiedä olisiko se kolaus vähäisellekin itsekunnioitukselleni. Mikä kunnioitus tai kunnia? Ei köyhällä ole varaa ajatella mitään kunnioita?! Sitä paitsi siinä ei loppujen lopuksi ole mistään sellaisesta kyse.Se on tämän yhteiskunnan kunnia, että se pystyy huolehtimaan jokaisesta kansalaisestaan ja sen häpeä jos se ei siihen pysty, ei sinun häpeä jos haet apua tai kunnia jos et sitä hae. Näin kai sitä pitäisi ajatella.

Porukat suunnittelevat, että myisivät talonsa. Minun lapsuuden kotini! En oikein tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Heidän omaisuuttahan se on, joten heidän päätös. Ei ole tietenkään ekologisesti järkevää kolmen ihmisen asua 150 neliön asunnossa. Pikku-siskonikin muuttaa kotoa viimeistään 4-vuoden päästä, joten sitten jäisivät siihen kahdestaan. Kyse on myös siitä, että pikku-veljelläni on omakotitalo, josta hän haluaisi eroon ja porukat haluaisivat auttaa häntä ostamalla sen. Se on paljon pienempi talo kuin heidän nykyisensä ja sijaitsee aivan keskustassa, joten se olisi tietenkin järkevää, et sitten vanhuksina asuisivat palveluiden vieressä. Tietenkin veljeni voisi myydä talonsa täysin vieraallekin, mutta hän ei ole ainakaan vielä saanut tyydyttävää tarjousta.

Tuohon taloon liittyy paljon hyviäkin muistoja, vaikka nuoruuteni olikin hyvin ahdistava. Lapsuuteni oli kuitenkin mahtavaa aikaa ja se tulee usein mieleen, kun vierailen kotonani. Jos he myyvät talon, ei ole mitään konkreettista paikkaa missä muistella lapsuutta. Tietty lapsuuden maisemia voi silti aina käydä katsoon ja taloa ihailla ulkoapäin. Monesti Äänekoskellakin olen käynyt kävelemässä vanhan mummolamme ympäristössä nostalgia päissäni. Jos he päätyvät myymään talonsa, aion ainakin dokumentoida sen hyvin vdeokameralla, että sitä filmiä voi aina katsoa jos tulee ikävä lapsuuden kotia. On siinä se lieventävä asianhaara, et talo on muutenkin muuttunut aika paljon sitten lapsuuteni. Melkein kaikki huonekalut ovat erejä, huoneiden paikkaa on muutettu (siis niiden funktioiden mukaan), pientä remppaa tehty jne.

On taas hieman yksinäistä, kun Kalle on ollut aamusta töissä ja kohta hän vain käväisee täällä ja lähtee mummolaansa. Hänen pitää edelleen olla seurana mummolleen silloin tällöin, kun hänen äitinsä ja muut mummon lapset eivät saa aikaiseksi muuttaa mummoa hoitokodinasuntoon, josta on jo varattu huoneisto. Kallenkin suku on kyllä ihmeporukkaa. Luulin aina, että exäni suku on erikoisuudessaan huippulaatua, mutta kyllä tämäkin suku on rasittavaa jatkuvine tappeluineen ja miten he pohtivat jotain omasta mielestäni itsestään selviä ratkaisuja ikuisuuden. Exäni suvussa erottiin palattiin takaisin yhteen koko ajan, hänen vanhempansakin olivat jopa menneet naimisiin kahteen kertaan, ja ennen kaikkea suku muutti paikasta toiseen aivan koko ajan ja exäni sai olla muuttoapuna.

Mummolle on nyt pidetty seuraa ainakin kolmen viikon ajan niin, että joka yökin joku suvusta on ollut hänen luonaan. Hän ei ole halunnut olla yhtään yksin papan kuoleman jälkeen (olimme viime ke hautajaisissa. ne olivat elämäni toiset hautajaiset, ensimmäisistä en oikein edes muista mitään.muuten meni hyvin, mutta ruokapöytä ahdistukseni esti syömisen ja en saanut juuri mitään alas), mikä on ymmärrettävää. Ymärrän mummoa täysin, ei varmasti ole helppoa olla yhtäkkiä yksin, kun on 45-vuoden ajan tottunut siihen, että aina joku on siinä vierellä. Itsekään en tiedä osaisinko enää asua yksin. Kelle kertoisin ajatuksistani? Vaikka toinen ei aina edes näytä kuuntelevan saati kiinnostuvan, on se aina parempi puhua elävälle ihmiselle kuin seinille. Ymmärrän siis mummoa, mutta en ymmärrä tätä sukua. Olishan mummo voitu muuttaa asuntolaan samantien tai ainakin viimeistään nyt kun pappakin on jo haudassa. Miksi pitkittää muuttoa ja stressata ja tapella siitä, kuka milloinkin viihdyttää mummoa?

Aika arkista tekstiä tällä kertaa, ei mitään suuria filsofisia pohdintoja. Ruokaa ja siihen liittyviä eettisiä valintoja olen pohtinut viime aikoina, mutta lähinnä vain dyykkauksen näkökulmasta ja koska olen siitä ennenkin kirjoitellut, ei nyt siitä enempää. Eilen katsoin kiintoisan ykkösdokumentin Herkullinen jäte. Sitä suosittelen! Järkyttävää, että esimerkiksi tomaattien pitää olla juuri oikean värisiä, että kelpaavat myyntiin, tai kuinka paljon perunaa jää pellolle, koska se on liian isoa, liian pientä, tai väärän muotoista.