Lisäsin päiväkirjaani kategorioita, vaikka en täysin edes ymmärrä niiden merkitystä. Tiedän, että ne ovat eräänlaisia hakusanoja, joiden avulla ihmiset voivat löytää kirjoitukseni, mutta en ymmärrä koskevatko oikeanlaidan kategoriat vain tätä tekstiä vai koko päiväkirjaa. Toisaalta, itsellenihän kirjoitan ja en usko, että tekstilläni kovin montaa lukijaa on. Heittelin nyt noita hakusanoja kuitenkin sillä tyylillä, että koskisivat koko päivistäni.

Olen ollut viime päivinä ahkerana. Eilen siivosin kanien häkin, tiskasin valtavan tiskivuoren ja hinkkasin kylpyhuoneemme lattiasta kattoon. Tänään pesin kaksi mattoa, toisen käsin ja toisen koneella ja mikä parasta sain kirjoitettua melkein sivun taidehistorian lukupäiväkirjaa. Tuo lukupäiväkirjan työstäminen on ollut sellainen ikuisuus projekti. Vaivaiset 15 sivua tekstiä ja en vain saa aikaiseksi! Olen kirjoittanut vasta nelisen sivua, vaikka olen lainannut kyseiset kirjat lukuisia kertoja ja aina päättänyt: nyt teen sen. Kesälläkään ei ollut mitään muuta kuin aikaa, joten olisin hyvin voinut näpytellä tuon tekstin. Ongelma vain on, että aina, kun vilkaisen noin vaikeaa englannin kielen tekstiä, alan "voida pahoin". Ei se nyt varsinaista pahoinvointia ole, mutta kuitenkin torjumisreaktio ja vastenmielisyys ovat hyvin voimakkaat. Tämä pohjaa siihen, miten jo yläasteella tunsin suurta häpeää, kun en vain osannut kieliä ja lukiossa tunsin itseni sen vuoksi (no paljon muustakin syystä) jotenkin vialliseksi. Aina oli niitä tehtäviä, että mentiin jonottain ja piti vastata vuorollaan. Useinkaan en ollut edes tehnyt läksyjä, joten siinä oli sit vähän vaikea keksiä yhtäkkiä mitään. Opettaja oli vielä jotenkin tosi ärsyttävän ivallinen, hän aina sanoi "En tiedä ei kuule ole mikään vastaus".   

Jos yritän keskittyä tuollaiseen tieteelliseen englannin kieliseen tekstiin, keskittymiskykyni kestää alle 5 minuuttia. Nytkin käänsin vain muutaman lauseen ja sitten yritin arvata loput, päätellä kuvista ja asiayhteydestä. Netistähän löytää aina hyvin tietoa, kun vain hakee eri käsittellä, mutta lukupäiväkirjassa ei voi koskaan olla varma, käsitteleekö kirja just niitä teemoja. Tuollaisissa kirjoissa saattaa olla myös kirjoittajan omia mielipiteitä, joita on tietty muualta mahdoton löytää. Huono kielitaitoni on kyllä tragedia jos sitä peilaa reissausintooni! Minulle avautuisi niin paljon uusia mahdollisuuksia jos vain osaisin edes hieman paremmin englantia. Voisin kuvitella tekeväni avustustyötäkin jossain maailmalla jonkin organisaation kautta yms. Olenhan nytkin tehnyt vapaehtoistyötä, mutta se on ainakin tähän asti ollut aika mitätöntä, siis enemmän vain osallistumista, porukan mukana menoa, kuin todellista auttamista. Allianssin leirilläkin päätarkoitus oli enemmänkin toisiin kulttuureihin tutustuminen ja lasten kanssa leikkiminen kuin todellinen työnteko. Tosin kyllähän tietty leikin kauttakin voi lasten kanssa tehtävässä työssä olla paljonkin avuksi...Lapsihan oppii leikkimällä jne. 

Lähden kohta pyöräilemään Kallen mummolaa kohti, siis Metsokankaan palvelutaloa. Ihmeen hyvin Kallen mummo on sopeutunut tuohon paikkaan. Meidän vaari oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei lähde mihinkään palvelutaloon. Samaistaakohan hän sen vanhainkotiin? Muistaa, kuinka hirveitä paikkoja vanhainkodit aikoinaan olivat? Pelkää, että häneltä viedään itsemääräämisoikeus? Tuollaiset palvelutalothan sallivat hyvinkin suuren itsenäisyyden, ovat vain tyytyväisiä jos asiakas tulee mahdollisimman paljon toimeen omillaan. Itse voisin hyvinkin haluta vanhana paikkaan, jossa voisi harrastaa monenmoista ja olisi kavereita ym. Voisinkohan skipata tämän työiän ja siirtyä suoraan eläkeläiseksi? Jos vain saisi olla terve vanhus niin sehän voisi olla elämän parasta aikaa. Olisi aikaa itselleen ja vanhuuden tuomaa viisautta ymmärtää maailmaa, suhtautua asioihin joustavasti ja ei helposta hätkähtää.

Pimeys koittaa jo. Menisinköhän pyörällä, jossa on valot,mutta jarrut ei toimi vai pyörällä, jossa jarrut toimii, mutta ei ole valoja?  Hmm..näitä elämän kohtalokkaita päätöksiä. Ei voi tietää, vaikka elämäni olisi nyt juuri tästä päätöksestä kiinni. En osaa kyllä elää kovin varovaisesti. Mielellänikin otan monenmoisia riskejä, tosin tällaiset jarruttomalla pyörällä ajamiset ovat tietty turhia typeriä riskejä, mutta ei voi mitään, kun en osaa sitä korjatakaan. Intiassakin kohtalonuskoisesti istun rauhallisesti vuoristobusseissa, kun ne kaahaavat tienreunassa, josta puolen metrin päästä aukeaa 100 metrin rotkopudotus. Joskus pelko saattaa käväistä mielessä, mutta häipyy hyvin nopeasti. Pidän adrenaliinin tunteesta, siitä kun sitä pursuilee vereen, tunnen olevani elossa. Toisaalta myös oikeasti uskon siihen, että kuolen joka tapauksessa silloin, kun on tarkoitettu. Olisi tietty vähän noloa kuolla Suomessa jossain pyöräonnettomuudessa, joten olen kyllä varovainen, paljon varovaisempi kuion olisi reissussa samankaltaisessa tilanteessa. En halua päättää elämääni niin mitäänsanomattomasti, riittää että elämäni on ollut mitään sanomatonta, kuolemani saisi siis olla jotenkin harvinaisempi tapaus:)