Luin äsken permakulttuurista netistä: http://takku.net/article.php/200911022053063

Siinä on kyllä hieno aate! Toisaalta se on itsestään selvää, että totta kai meidän pitäisi kehittää maataloutta ja muutakin rakennettua ympäristöä ekolokisesti kestävästi ja tietenkin tulee hyödyntää luonnon omia menetelmiä, esim tuholaisten torjuntamenetelmiä. Perinteisestihän näin on tehtykin, esim artikkelissa kerrotaan, kuinka filippiiniläinen istuttaa aina banaanipuun seuraksi chiliä ja papuja, koska niin on ollut tapana ja tieteellisesti tarkasteltuna chili torjuu tuholaisia ja pavut sitovat typpeä. Olen aina jotenkin naivisti ajatellut, että totta kai hyödynnämme luontaisia keinoja jos se vain on mahdollista, mutta joskus vain on pakko käyttää myrkkyjä, koska ekologiset keinot eivät ole tarpeeksi tehokkaita. Tuo artikkeli ja muukin lähempi tutustuminen permakulttuuriin sai minut toisiin ajatuksiin. Ympäristön myrkyttämiselle on varmasti aina vaihtoehtoja ja vaikka se lyhytnäköisesti lisäiskin tuotantoa, se ei voi olla pitemmällä tähtäimellä ihmisellekään hyväksi, sillä aina torjunta-aineet ja muut kemikaalit päätyvät lopulta ihmiseen. Se, että luodaan ympäristöjä, joissa eri osatekijät tukevat toisiaan, on hieno asia ja upeaa on, että aatetta voi hyödyntää laajemminkin kuin maataloudessa, siis kaikenlaisten ympäristöjen rakentamisessa ja yhteisösuunnittelussa tms. Haluaisin kyllä joskus olla mukana tällaisessa vallankumouksellisessa toiminnassa! Minua miellyttää suuresti myös ajatus siitä, että jokainen voi olla oman ruokansa tuottaja. En ole täysin varma onnistuisiko se täällä kylmässä Suomessa kerrostaloasunnossa, mutta lämpimämmissä ilmastoissa se varmasti onnistuisi hyvinkin monenlaisissa asumuksissa. Rakennetaanhan nykyään usein kerrostalojenkin katoille puutarhoja ja viljelypalstoja. Ruuanhinta on nykyään niin korkealla ja kaupat riistävät kuluttajilla nostamalla hintoja jatkuvasti suurempien voittojen vuoksi, joten siksikin olisi jotenkin voitonriemuisaa tuottaa edes osa ruuastaan itse. 

No, ehkä keväällä saan tutustua tällaiseen ekologiseen ja pienimuotoiseen ruuantuotantoon, jota suuresti ihailen, Italian maaseudulla. Se on monesti varmasti myös lähiruokaa, mikä on myös hieno periaate. Oikeastaan senkin pitäisi olla itsestään selvyys, että ruoka toimitettaisiin tiloilta paikallisiin kauppoihin, koska eihän sitä ole mitään järkeä raahata ympäri maailmaa, usein vielä edes takaisin.

Aiheesta kolmanteen. Olen oppinut juoksemaan! Vielä pari kuukautta sitten jaksoin juosta korkeintaan pari sataa metriä, eli vain muutaman lyhtypylvään välin. Oikeastaan niin kauan, kun muistan, minua on alkanut heti juostessa pistämään mahaan. Olen ajatellut, että se on jokin rakenteellinen vika. Muutaman kerran ennenkin olen yrittänyt opetella juoksemaan. Äitin kanssa meillä oli nuoruudessani parikin projektia, joiden tarkoitus oli opettaa minulle tämä äitini hyvin hallitsema jalo taito. Ei siitä vaan koskaan mitään tullut! Mitään kehitystä ei tapahtunut, vaikka kuinka yritin ja en lopulta jaksanut kovin kauaa yrittääkään. Nyt sitten vähän aikaa sitten päätin kävelylenkkieni lomassa juosta aina vähän matkaa. Jo kolmannella lenkillä huomasin, että jaksan juosta uskomattoman pitkästi eli lähes jalkapallokentän ympäri ennen kuin mahaani ilmestyy tuttu pistos. Nyt sitten noin viidennellä lenkillä jaksoin yhtäkkiä juosta kotipihasta takaisin kotiovelleni, kiertäen läheisen pururadan, joka on noin 2 kilometriä. Monelle muulle tämä ei varmasti olisi suurikaan saavutus, mutta mulle tämä on hyvin käsittämätöntä, jotenkin mystinen tapahtuma. En ole koskaan osannut juosta ja sitten äkkiä osaankin! En pysty keksimäään tälle muuta selitystä kuin joogaaminen. Olen nyt syksyllä käynyt kerran viikossa joogassa ja tehnyt harjoituksia silloin tällöin kotonakin. Voi olla, että jooga on opettanut minut hengittämään oikein! Tuskin se varsinaisesti kuntoani on nostanut kovin huimasti, sen täytyy johtua juuri hengitystekniikkojen oppimisesta.

Jotakin myönteisiä tapahtumiakin siis on ollut. Toinen hieno uutinen on, että Mantu-pupumme alkaa olla terve. Turkki kiiltää ja karvaakin irtoaa vain normaalin rajoissa. Kauan sille saikin antaa korvatippoja korvapunkin häätämiseksi. Ensin annettiin viiden päivän kuuri, joka keskeytyi Lontoon matkamme vuoksi ja sitten annoimme vielä 14 päivää. Aluksi se oli hyvin raivona toimenpiteestä ja puisteli vimmatusti korviaan yrittäen päästä karkuun, mutta lopulta se oppi nyörästi alistumaan tipoitukseen.

Viikonloppuna lähden Äänekoskelle laskemaan mummon tuhkat. Kirjoitin tilaisuutta varten runon tapaisen, mutta ei siitä kovinkaan hyvä tullut. Ehkä sen juuri ja juuri kehtaa lukea. Sitä kirjoittaessani huomasin, etten lopultakaan tuntenut mummoa kovin hyvin, en tiennyt, mikä sille ihmiselle oli elämässä tärkeintä. Uskoisin, että hän piti luonnosta hyvin paljon ja me lapsenlapset ja muu suku oli tärkeää, mutta oliko vielä jotain muuta...en tiedä..No, jokainen ihminen on pohjimmiltaan arvoitus. Kyllä hän aina mökillämme viihtyi tosi hyvin, se oli hänelle rakas paikka, joten kirjoitin runon, jossa sijoitin hänet sinne. Kuvittelin, että hänen sielunsa on palannut niihin maisemiin ja kerroin siitä, mitä hän nyt sitten tekee mökillä pohjaten siihen, mitä hän aina oikeastikin oli tehnyt.

Mitään kovin ikävää ei onneksi ole viime aikoina sattunut. Tämä kylmä ja pimeä keli on tietty ikävää. Samoin välillä paheneva ahdistukseni, mutta nehän ovat kaikki vain arkipäivääni. Ilmaa kuuluu kestää, kun on sattunut tänne "lottovoiton" Suomeen syntymään ja ahdistusta, kun se vain näyttää olevan pysyvä elämänkumppanini. Välillä se on taas noussut huolestuttaviinkin lukemiin, mutta usein miten pysyy siedettävänä. Hyvän mielen talolla olen käynyt nyt kolme kertaa ahdistuneiden ihmisten vertaistukiryhmässä juttelemassa. Se on ollut kiintoisaa, vaikkakaan ei juuri ahdistusta poistavaa. Tosin ainakin yksinäisyys on helpottunut ja yksi syy ahdistuneisuuteenihan on usein yksinäisyys. 

Tuosta juoksemaan oppimisesta tuli kyllä rohkaiseva ajatus mieleen. Jos voin yhtäkkiä oppia jonkun taidon, jota en ole koskaan uskonut oppivani, voinko myös oppia yhtä nopeasti eroon jostakin ongelmakäytöksestä, josta en ole uskonut koskaan pääseväni? Onko poisoppiminen vaikeampaa kuin uuden oppiminen? Ainakin juoksun oppimiseni kertoo: ihmeitä tapahtuu silloin tällöin ja ihminen on jatkuvasti kehittyvä olento.