Perjantaina tunsin pitkästä aikaa hetkellisen onnen tunteen humahduksen. Yökaste nurmikolla tuntui ihanalta jalkojen alla, haistelin raikasta elokuisen yön tuoksua ja söin kirpeän makeita viinimarjoja suoraan puskasta. Jokin tässä yhdistelmässä sai minut kokemaan suurta harmoniaa ympäristöni kanssa ja se puolestaan johti onnen tuntemukseen. Kauanhan sitä ei tietenkään kestänyt. Pian palasin sisään kodalle, jossa avokkini ja hänen kaverinsa paistoivat makkaraa ja ottivat kaljaa. Tuolla minulla oli taas hieman ulkopuolinen olo, kuten useinkin elämässäni. Ihmiset olivat poikakamuni kavereita, ketään heistä en tuntenut hyvin ja he eivät juuri olleet minusta kiinnostuneita.

Eilen kävin poimimassa lähes litran vadelmia ja viinimarjoja läheisestä metsäkeitaasta (olemattoman pieni männikkö on jäänyt asuinalueen ja jalkapallokentän puristuksiin) ja sitten etsiskelin pulloja. Tarkoitus oli etsiä sen verran pulloja, että saisin niillä rahoilla kananmunia ja voisin leipoa marjapaistoksen. Ilokseni löysinkin pulloja reippaasti yli tarpeen. Jalkapallokentällä on ollut koko viikonlopun puulaakiturnaus, joten siellä on juomat maistuneet. Kun toiset pitävät hauskaa, se tietää minulle aina töitä ja tervetullutta rahavirtaa. Tuosta onnistuneesta keikasta innostuneena kävin tänäinkin pariin otteetseen metsästämässä tölkkejä.

Mielestäni se on jo hyvä tuntipalkka jos reilussa puolessa tunnissa pystyy keräämään 7 euron edestä pulloja. Tein itselleni dyykatuista perunoista muusia ja söin keikkojeni välissä, katsoen samalla "Verta, hikeä ja kyyneleitä". Siinä britit tekivät raskasta työtä katkaraputehtaalla Indonesiassa ja saivat parissa päivässä vain 4 puntaa. Sain tuosta hyvin työmotivaatiota pullojen keruuseen. Useinpien mielestähän nuo pullorahat ovat aina vain pikku rahoja, vain jonkinlaista turhanpäiväistä senttiän pyörittelyä. Mutta vaikkapa indonesialaisten duunareiden päiväpalkkaan nähden nuo ovat huikeita summia. Tietenkin täytyy muistaa suhteuttaa rahan arvo. Tämän jälkeenkin pullorahani ovat kuitenkin ihan mukava summa. Britit pystyivät syömään päiväpalkallaan yhden roskaruoka-aterian Indonesiassa. Minä taas olisin voinut puolen tunnin työn jälkeen syödä samanlaisen aterian täällä Suomessa. Hmm..Meniköhän jaaritteluksi? Miksi mietin näin tylsää asiaa kuin rahanarvoa eri maissa? Itsestäni se on jotenkin kieroutuneesti hyvinkin mielenkiintoista. Olen matkustellut niin paljon Aasiassa, että henkilökohtaisesti se tunne, kuinka olet täällä köyhä ja siellä rikas on jokseenkin huvittava. Toisaalta taas, yleisemmällä tasolla, siinä ei ole mitään huvittavaa, kuinka ihmiset raatavat siellä päin uskomattoman paljon vain tienatekseen sen verran, että pysyvät hengissä. Olla Suomessa köyhä ja olla vaikkapa juuri Indonesiassa köyhä. Siinä on niin valtava ero, että voiko "köyhä" sanaa edes käyttää kummankin yhteydessä?

Kaipaan Intiaan! En tiedä, miksi juuri se maa on tehnyt niin lähtemättömän vaikutelman. Olen käynyt kaikissa muissa Kaakkois-Aasian maissa, paitsi Itä-Timorissa ja mikään niistäkään ei ole koskettanut ärsyttävyydessään ja kiehtovuudessaan niin syvälle kuin Intia. Burma pääsi ehkä lähimmäksi, mutta ei sielläkään lopulta ollut niin paljon "ihmeellisyyksiä" kuin Intiassa. Kiina, Mongolia, Sri Lanka, Nepal...Hmm..onhan noissakin kaikissa omat kulttuuriset hienoutensa, mutta silti maailmassa on vain yksi Intia. Kuinkahan monesti vielä tulen palaamaan sinne? Tai tulenko ylipäätään palaamaan? Ennen minusta oli aivan itsestään selvää, että totta kai tulen viettämään lopun elämäni kulkurin tavoin. Kävisin aina vain vähän tienaamassa Suomessa, olisin täällä vuoden päivät ja taas lähtisin. Mutta jos en pysty tienaamaan lainkaan? Osaamme matkustaa todella vähin rahoin, (porukkani aina sanovat, että minun pitäisi kirjoittaa kirja, kuinka näin köyhät ihmiset voivat matkustaa noin paljon) mutta pakko kai minunkin on myöntää se, että hieman varallisuutta kuitenkin tarvitaan. Ei sitä paljon alle 2 tonnin pääse Intiaan puoleksi vuodeksi, koska lennot maksavat niin paljon. Kyllähän siellä paikan päällä sitten tulee toimeen 2-3 eurolla päivä. Pitäisköhän joskus vain lähteä kävellen tai pyörräillen etenemään sinne päin? Jos lähtis kävellen voisi välillä liftailla. Se olis aika ympäristöteko. Menimmehän kerran junalla Thaimaaseen asti, mut se ei rahallisesti kyllä tule yhtään halvemmaksi kuin lennot...

Viime aikoina on ahdistus ollut taas pahenemaan päin. Luultavasti se johtuu siitä, että olen ihmisten kanssa liian vähän tekemisissä. Kyllähän meillä käy sohvasurffaajia (eri maalaisia reppureissaajia) kylässä, mutta en usein heidän kanssaan paljoakaan juttele. Olen ollut myös Kallen kamujen joukossa, mutta tuntuu, etten ole pitkiin aikoihin saanut todellista yhteyttä kehenkään elävään olentoon. Mandala-kanini tuntuu ymmärtävän parhaiten, miten minulla milloinkin menee. Se osaa tulla aina aivan kylkeen kiinni, kun istun lattialla ja antaa hellästi pusuja. 

Toivottavasti tilanteeni ei taas mene siihen, etten kohta uskalla käydä kaupassa tai lähteä minnekään ihmisten ilmoille. Kaikki mahdollinen tiskeillä asiointi kyllä ahdistaa jo nyt suunnattomasti ja tunnen aina paniikin nousevan, kun minun vuoroni lähestyy. Erikoista on, etten koskaan ole saanut varsinaista paniikkikohtausta, ainakaan isoa sellaista. Paniikki aina nousee, pyörryttää, pää on hyvin painava ja liikkeet raskaita ja vaikeasti hallittavia, mutta en ole koskaan pyörtynyt tms.

Pystyn kyllä toimimaan tässä elämässä aivan tarpeeksi hyvin silloin, kun minulla on hyvä kausi. Silloinkin välillä ahdistaa, mutta se ei millään tavoin rajoita elämääni. Kun paha kausi iskee, tuntuu, että jään hyvin paljosta paitsi ja huolestuttaa, kuinka pystyn huolehtimaan itsestäni. Tämä yhteiskunta on kuitenkin rakennettu niin, että tiettyihin toimintoihin on vain pakko pystyä.

Pienenä olin hyvin kunnianhimoinen. Olen viime aikoina miettinyt, mihin se yhtäkkiä katosi. Olen tullut siihen tulokseen, että olen vain ymmärtänyt kuinka lyhyt elämä on. Miksi tavoitella tiettyjä asioita, suunnitella elämää ja rakentaa sitä, kun se kuitenkin loppuu kesken? Loppujen lopuksi ihmisen elämä on niin lyhyt aika, ettei siinä ihmeitä ehdi.

Tällaista tällä kertaa. Kiitti sinulle, joka jälleen kommentoit! Hienoa tietää, että minulla on ainakin yksi lukija!