Voisinpa taas lyhyesti purkautua tänne. Sama paikallaan jumitus jatkuu edelleen, josta olen jo aikaisemmin kertonut. Nyt tosin on tapahtunut paljon kaikenlaista koko ajan ja on ollut ohjelmaa. Alisa eli pikku-siskoni oli viikon lopun kylässä: käytiin shoppaileen (olin siskoni seurana, itse en ostanut yhtään mitään), vuokrattiin elokuvia, seikkailtiin vapaalipuilla liikuntakeskus Hukassa, uitiin meressä ja joessa, hoidettiin pupujamme, pelattiin lautapelejä ja käytiin iltalenkin yhteydessä etsiskelemässä pulloja.

Olen myös käynyt vanhan ystäväni Matin, jolla on samanlaisia "mitä tekisin elämälläni" pulmia, lenkkeileen ja paljon olen pyöräillyt ympäriinsä milloin mitäkin asiaa hoitamassa. Kaikesta tästä ohjelmasta huolimatta, en jotenkin onnistu piristymään henkisesti. En varmasti ole varsinaisesti masentunut, vain jollain tavoin turhautunut ja alakuloinen. Surullisuutenikaan ei varmasti edes näy ulos päin ja itsekin vain välillä tiedostan sen, mutta joka tapauksessa tunnen suurta surua ja huolta sen suhteen, mitä voin tulevaisuudessa tehdä. Tai oikeastaan jo senkin suhteen, etten juuri tällä hetkellä kykene mihinkään. Yleensä aina syksyllä olen tosi aktiivinen ja oletan, että nytkin saan sitten aikaiseksi tehdä yhden taidehistoriankurssin, kirjallisuuden praktikumin ja pari sosiologiaa. Ei kuullosta pahalle tavoitteelle. Sitten voisin valmistua. Ei minulle ennen ole tuottanut mitään vaikeuksia keräillä opintopisteitä, olen vain napsinut niitä sieltä täältä, edes ilman mitään suurenpaa vaivannäköä. Hampaidenkiristelyä on aiheuttaneet ainoastaan kielet. Nyt kuitenkin pelkään, että mitä jos en piristykään syksyllä, jos tämä laiska kausi jää päälle.

Viime reissu aiheutti jonkinlaisen laiskistumisen. On vain ollut niin älyttömän vaikea asettua taas aloilleen. Totuin siihen kulkemiseen! Aikaisempienkin reissujen jälkeen on olluit vaikeaa pysähtyä, mutta nyt se oli jotenkin vielä haasteellisempaa. Nyt olen jälleen sopeutunut tähän arkeen, mutta sen mielekkyys on vielä kateessa. Toisaalta aivan loppuajasta reissussakin matkaamisen mielekkyys tuntui vähän hukkuvan. Lähtisin kyllä vaikka heti ulkomailla jotain tekemään (mutta ehkä en vain kulkemaan), tai jos seuranani olisi hyvä suomi-porukka. Intian Gokarnalle voisin kyllä häipyä tästä vaikka samantien, siellä on aina suomalaisia seuraksi. Ehkä reissussa alkoi loppuajasta koettelemaan se, ettei minulla ollut sosiaalisia kontakteja muuta kuin Kalleen. Kyllähän sitä tuossa ajassa jo toiseen hieman kyllästyy. Tuntuu, ettei jaksa edes puhua mitään, kun ennakoi, ettei toinen kuitenkaan jaksa kuunnella tai sanoo vain "hmm". Toisaalta sitä arvaa toisen ajatukset jo puolesta sanasta, joten ei kai sitä paljon muuta tarvitsekaan sanoa kuin "hmm". 

Sain kuulla juhannuksena, että vaarini on luvannut elää vähintään niin kauan, kun valmistun. Uskon, että hän ilahtuisi suuresti jos valmistuisin jouluksi. Onhan se hienoa, että voi ainakin jotain ihmistä ilahduttaa, minunkin elämästäni on jollekin iloa. Ehkäpä sitten yritän tosissani valmistua tuolloin. En tietenkään pelkästään vaarini vuoksi, vaan paljolti siksi että haluaisin siirtyä uuteen elämänvaiheiseen, mikä se sitten onkaan. Jos sitten vain masennun työttömänä ja en syystä tai toisesta onnistu lähtemään Aasiaan tai muualle ulkomaille, varmasti kadun, etten venyttänyt opiskelijaelämää viimeiseen asti. Moni kyllä voisi sanoa, että olen jo venyttänyt sitä hyvin taidokkaasti. Aloitin opoinnot 2003 ja sitä ennen olin avoimessa yliopoistossa vuoden, joten ehkä 8-9 vuotta on jo ihan kunnioitettavan (tai säälittävän jos kysytään oikeistolaisilta, jotka haluavat koko ajan lyhyempiä opintoaikoja) pitkä opiskeluaika. Itsestä alkaa tuntua, että kai se on riittävän pitkä. Mitään upeaa opiskelijaelämää tosin en ole vieläkään päässyt kokeilemaan niin, että olisi paljon kavereita ympärillä, juhlija ja yhteishenkeä. Olen kuitenkin käynyt kiintoisilla luennoilla, lukenut monta hyvää kurssikirjaa, löytänyt poikakamun YO:lta ja yhden ystävän. Onhan sitä siinäkin. Tietenkin voisin pistää elämän risaiseksi vielä viimeisenä opiskelu vuotenani tai puolenavuotena, liittyä osakuntaan tai joihinkin järjestöihin, yrittää tutustua ihmisiin. Mutta ehkä alan olla liian vanha. Olen kyllä nuorekas, sekä ulkoisesti että etenkin sisäisesti, mutta luulen, etteivät oikeasti nuoret kuitenkaan hyväksyisi minua porukoihin. Tai ehkä se ei olisi iästäni kiinni, vaan paremminkin oudosta käytöksestäni:olen sosiaalisesti ahdistunut, en pysty katsekontakteihin, saatan saada paniikkikohtauksia kaupoissa tai jossain virastojen tiskeilla jne.

Joskus minusta tuntui, että elämä loppuu, kun valmistun YO:ta, mutta ehkä se voikin olla päinvastoin uuden alku.