Olen jälleen pitkästä aikaa kuolemassa. Olipa epämääräisyydessään jopa hieman koominen lause.

Aina, kun minulla on voimakkaita sairauden oireita, jotka yleensä ovat myös hyvin epämääräisiä, olen varma nopeasti ja vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta. Tiedostan kyllä, että mitä todennäköisemmin tämä on vain liioittelua ja tulen selviytymään. Olenhan vielä kohtalaisen nuori ja useimmiten ihmiskeholla on, mitä moninaisimmat kyvyt parantaa itse itsensä. Toisaalta taas ihmiskeho on uskomattoman hauras. Ihminen voi esimerkiksi kuolla, vaikka hän vain hieman kolauttaisi päätään kaatuessaan. Joskus ihminen selviytyy hypättyään neljännestä kerroksesta pelkillä mustelmilla, mutta kuolee pudottuaan sopivasti niskoilleen ensimmäisestä kerroksesta. Elämä on rasittavan sattumanvaraista ja oikullista. 

Joskus 10-13-vuotiaana minulla oli jatkuvasti päänsärkyä ja voimaton olo. Vanhempani raahasivat minut kaikenlisiin tutkimuksiin, mutta koskaan ei oikein mitään selvinnyt. Lopulta tuo oireilu alkoi vähentyä itsestään. Tuolloinkin olin kuitenkin varma, että tulen kuolemaan. Oireilu haittasi minua lopulta enemmän psyykkisesti kuion fyysisesti, sillä eristäydyin kavereista ja olin paljon kotona. En oikein jaksanut kiinnostua mistään huonon olon takia, mutta myös siksi, että olin varma aivokasvaimesta tai muusta kuolemaan johtavasta sairaudesta. Miksi ryhtyä mihinkään jos tulee pian kuitenkin kuolemaan?

2008-09 minulla oli reilun 7-kuukauden ajan kuumetta. Olin tuolloin Intiassa ja ravasin siellä ties missä tutkimulksissa, lopulta tulin Suomeen, kun en väsymyksen takia jaksanut reissailla. Tuolloinkin odotin välillä vähemmän ja välillä enemmän kauhuissani kuolemaa. Olin tosi yksinäinen täällä Oulussa, koska poikakaverini oli jäänyt Intiaan. Suomessakaan lääkärit eivät osanneet sanoa mitään jatkuvasta kuumeilustani ja ajoittaissta mahaoireista. Päätin sitten lähteä takaisin Intiaan, sillä olisihan hienompaa kuolla siellä ja saada tuhkansa vaikka Gangesiin kuin pimeässä,kylmässä ja yksinäisyyden täyteisessä Suomessa. Sitä paitsi järkeilin, että jos minun on tuohon mystseen tautiin kuoltava, on mielekästä elää loppuaika täysillä ja nauttia mitämoninaisimmista kokemuksista, kuin nääntyä pikku hiljaa jossain sairaalassa. Tuolloin oli myönteistä, että olin täysin toimintakuntoinen, sillä kuume oli matala (37,5 enimmillään) ja sen aiheuttama väsymyskään ei paljon reissuintoani lannistanut, korkeintaan vain vähän hidasti.

Nyt en varmasti pystyisi lähtemään reissaamaan. En ole varmaan koskaan kokenut kuumeettomassa taudissa näin vahvaa voimattomuutta. Jopa tätä kirjoittaessani tästä ponnistuksesta nousee välillä tuskan hiki pintaan. Lähinnä olen vain viettänyt sängyssä koko päivän. Siinäkin tietenkin yleiskunto laskee, mutta jos yritän olla väkisin pystyssä, tulee pahoinvoiva olo, päätä vihloo ja huimaa. Hankalaa tässä on, että minulla on varmasti myös tavallinen flunssa, sillä se on poikakamullanikin ja tähän kuuluu perusnuhaa. Sitä vastoin tavalliseen flunssaan ei kuuluisi kuulua näin voimakasta hengenahdistusta ja yskäkin tuntuu syvemmällä kuin yleensä flunssassa. Pää- ja etenkin poskiontelosärky voisivat kuulua flunssaan, mutta näitä oireita minulla on ollut satunnaisisti ja lievinä jo viime kesästä lähtien. Viime syksynä, ennen reissuun lähtöä, keksin teorian, että outo poskisärky on leukaperäistä ja se tulee vain ahdistuksesta, sressistä ja väsymyksesta ja, että jännittäisin tietämättäni leukojani tai kirskuttaisin yöllä hampaitani. Olin kieltämättä aika sressaantunut ennen maailmalle lähtöä. Teoriani tuntui oikealta, sillä reissusta oireita ei juuri ollut. Vain pari kertoo hyvin väsyneenä tunsin pientä särkyä. Nyt tänä kesänä tämä särky on kuitenkin palannut voimakkaampana kuin koskaan ennen ja juuri viime päivinä se on ollut hyvin tuskallista.

Poikkeuksellisesti minulla ei ole nyt esittää vahvaa teoriaa mistä oireeni johtuvat. Yleensä minulla on aina jokin näkemys. Nyt minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut epämääräisiä sairauksia, mutta aikasemmin etsin aina netistä oireiden perusteella jotain diagnooseja. Tämä voisi mahdollisesti olla tuberkuloosia, sillä reissussa sairastin pari pitkää ja sitkeää yskää ja nyt keuhkoissa tuntuu juuri samalta. Mutta olisiko tauti voinut olla oireeton 6 kuukauden ajan? Olen kyllä ollut hyvin väsynyt koko kesän, mutta luulin sen johtuvan vain henkisistä seikoista.

Voisihan tämä olla myös allergista astmaa. Olen ollut huomaavinanani, että oireet pahenee, kun olen kanejemme kanssa paljon tekemisissä. Jos näistä diagnooseista jompi kumpi pitäisi paikkansa, en olisi todennäköisesti kuolemassa. Kumpaakin tautia voidaan hoitaa. Miksi meillä ei voi olla tässä maassa kunnon terveydenhuoltoa? Haluan sellaisen lääkärin, jonka vastaanotolle voi vain kävellä, kuten esim Intian pienet klinikat. Nyt joku hyvinvointivaltiomme sokaistunut puolustaja voisi heittää: onhan terveydenhuoltomme sentään vielä ilmaista. Ei kyllä ole! En onneksi edes ole tietoinen terveyskeskusmaksuista, koska käyn YTHS:llä, mutta varmasti ne jo lähentelevät 15 euroa kerta. On monia EU-maita jossa terveydenhoito on oikeasti ilmaista, kuten Britannia. Ilmainen tarkoittaa yksinkertaisesti, ettei sinun tule maksaa lantin lanttia! Jopa Intiassa on siellä täällä oikeasti ilmaisia terveyspalveluita, tai yhden rupian maksavia lääkäreitä (60 rupiaa on euro).

Pitää kai se varmaan raahautua maanantaina lääkäriin. Tuskin tämä itsestäänkään selviää, kuin korkeintaan vähäksi ajaksi. En vain haluaisi luopua kaneistamme! Jos olisin täysin varma, että koko tämä heikotus ja särky johtuu pupuista, tietysti luopuisin niistä, mutta pelkään, että luovun niistä turhaan ja oireet silti jatkuvat. Voivatko ne aiheuttaa näin voimakkaita oireita ja näin ykskaks?

Nyt taas olo heikkenee, joten pakko siirtyä sohvalle pitkälleen. Jos nyt oikeasti kuolen ja tämä on viimeinen kirjoitukseni, perheelleni:

Ei elämäni ole ollut niin surkeaa kuin päiväkirjoistani voisi päätellä. Olen nauttinut suurimmasta osasta aikaani ja ennen kaikkea ollut toiveikas. Vaikka ahdistukseni on masentanut, en ole koskaan sairastunut oikeaan masennukseen. Maailma ei ole näyttänyt minulle toivottomalta paikalta kuin aina pienen hetken kerrallaa. Yleensä juuri noina hetkinä olen halunnut purkaa mieltäni ja kirjoittaa, siksi nämä tekstit saattavat olla hieman synkkiä. Testamenttiähän minun ei juuri kannata tehdä, eipähän minulla paljon rahaa ole. Alisa voisi periä ne vähät mitä minulla on. Alisalle: Pidä reipas ja myönteinen elämänasenteesi! Elä omilla ehdoillasi, älä koskaan muiden! Toivoisin, että säilyttäisitte päiväkirjani, niitähän voisi vaikka joku arjenhistorian tutkija tai sukututkija joskus lukea. Haluaisin, että exällenikin kerrottais kuolemastani ja sanottaisi, että arvostin todella sitä miten hän jaksoi aina olla tukeneni ja häiriköin häntä suhteen lopussamme vain, koska halusin tietää, kuinka hänellä menee ja pyydän sitä mitä vilpittömämmin anteeksi. Rakastin häntä vielä eromme hetkilläkin, mutta en vain enää pystynyt elämään hänen kanssaan. Jos jotain tässä elämässäni kadun niin sitä, ettemme voineet enää olla ystäviä. Kallelle: Rakastin sua, reissaile ja nauti elämästä. Tee jotain hyvää, perusta vaikka orpokoti Intiaan! No niin..ehkä nyt lopetan, sillä tämä erittäin huonosta voinnistani huolimatta, tuntuu vähän naurettavalta. Luultavamminhan en kuitenkaan ole kuolemassa...