Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.   

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut mitenkään väistämätöntä. Moneen kertaan sitä ennenkin olimme eronneet ja palanneet yhteen. Toisaalta, kun muistelen olotilaani siihen aikaan, olin kyllä hyvin kyllästynyt tuohon suhteeseen. Tunsin, että olen jämähtänyt siihen, eikä se enää anna minulle mitään uutta. Olin nuori ja kaipasin elämääni muutosta ja liikettä. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että siihen suhde pohjimmiltaan kariutui, että exäni halusi asettua paikoilleen ja perustaa perheen ja itse halusin juuri päin vastaista eli lähteä liikkeelle ja nähdä maailmaa. Minusta perheen perustaminen 22-24 vuotiaana on vielä liian aikaista, mutta tietenkin se on hyvin yksilökohtaista. Joillekin tuo saattaa olla juuri oikea ikä ja onhan naisen hedelmällisyss tuolloin korkeammalla kuin myöhemmin. Sopivasti löysin samoihin aikoihin pojan, johon ihastuin aivan eri tavoin kuin exääni, uusi suhde oli jotenkin helpompi ja keveämpi, paljon iloisempi. Exänikin löysi toisen, joka jakoi hänen arvomaailmansa paremmin kuin minä koskaan, ja siitä se sitten lähti, nopeasti ajauduimme erillemme. Sitä en vain koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän vannoi ikuista ystävyyttä ja sitten kuitenkin yhtäkkiä kielsi kaiken yhteydenpidon ja hävisi elämästäni kuin savuna ilmaan. Luulen, että tämä on suurin syy, miksi suhde edelleen usein kummittelee mielessäni ja tuota loppua kelailen vieläkin silloin tällöin ja mietin, eikö se olisi sittenkin voinut mennä toisin. Vieläkin minusta tuntuu, että minun pitäisi jotenkin kostaa hänen petollisuutensa, tai saada jotain hyvitystä.

Hmm...En ymmärrä, miten tässä taas kävi näin. Kopioin välillä tekstiäni, ettei se katoaisi, mutta nyt kävikin niin, että osa siitä katosi juuri kopioinnit yhteydessä. Olin kirjoittanut kuinka ahdistuneiden ryhmästä on ollut minulle apua ja analysoinnut pitkään noiden ryhmien vaikutusta. En nyt jaksa uudestaan kirjoittaa. Jos joskus kirjoitan kirjan, pitääisi varmaan opetella käyttämään konetta paremmin. Nytkin olisi varmaan ollut jokin keino palauttaa teksti, mutta en vain keksinyt sitä.

Ryhmistä vain sen verran, että ne rohkaisevat selvitymistarinoillaan. Ahdistuneiden ryhmässä on vetäjänä tyttö, joka kävi 9-vuotta terapiassa, oli välillä niin huonossa kunnossa, ettei uskaltanut uloskaan kuin silmät kiinni poikakaverinsa taluttamana ja nyt hän pystyykin yhtäkkiä taas olemaan ihmisten ilmoilla, on jatkanut opintojaan ja on kaikin puolin lähes terve. Tämä antaa minulle toivoa, että minullakin on ainakin teoreettiset mahdollisuudet päästä ongelmistani tai saada ne jonkinlaiseen hallintaan. Filosofit ryhmässä koin viimeksi äkkinäistä kiitollisuuden tunnetta siitä, että olen saanut korkean koulutuksen, joka on opettanut minut ajattelemaan. Tämä syntyi erään väittelyn perusteella, jossa parilla henkilöllä oli hyvin rasistiset ja ennen kaikkea yksinkertaiset perustelemattomat mielipiteet. He eivät edes tienneet islamista mitään ja silti pelkäsivät muslimien lähitulevaisuudessa hyökkäävän tänne yms. Eräs vanha mies, joka on muutenkin hyvin rasittava, kertoi muka hauskan tarinan siitä, kuinka oli potkaissut muslimia pyllylle tämän rukoillessa. Vaikea sanoa oliko sitä edes tapahtunut, mutta järkyttävintä oli, että hän kertoi jutun kuin hauskan tarinan ja osa ryhmästä jopa nauroi. Yksi poika uskalti vain sanoa: teitpä aika ikävän tempun. Siitä sitten alkoi kiivas väittely, johon minäkin aktiivisesti osallistuin ja lähes unohdin ahdistukseni, kun jouduin keskittymään täysillä siihen, että keksin perusteluita mielipiteiteni tueksi.

Liikkeelle lähtö on varmasti minulle hyväksi. Onneksi reissuun on enää 1,5. Viimeiset päivät menevät luultavasti hyvin vaudikkaasti, kun raivaamme kämppäämme ja kuskaamme tavaraa kellariin. Nyt huomenna lähdemme viemaan kanit Hveelle...En jaksa enää keskittyä tähän tekstiini, kun sen jo kerran kirjoitin. Turhauttaa toistella samoja asioita, joten tämä jää nyt tähän ja vaikkei monista kirjoittamistani asioista nyt dokumentaarista näyttöä jää, niin toivottavasti siitä oli edes se hyöty, että se olisi selkiyttänyt ajatuksiani. Usein tämä kirjoittaminen kyllä tuntuu ikään kuin keventävän oloani ja saavan tietyt sisäisen patoutumat liikkeelle. En sitten enää niin helposti pyörittele niitä asioita mielessäni, mitkä olen pistänyt paperille.  

Se pitää vielä mainita, että Borneo tekstini yllättävästi julkaistaan Matkalehdessä. Olin varma, etteivät he hyväksy sitä ja mielialaani kyllä piristi ja itseluottamusta kohensi uutinen, että he haluavat tekstini. Toisaalta haluaisin kirjoittaa heti lisää, mutta se ei kannata, koska jokaisesta tienatusta eurosta tuki laskee 50 senttiä. Ei tässä maassa työttömiä paljon työntekoon rohkaista! Tiettyyn summaan asti, sanotaanko vaikka 1000 euroon, kaikki pitäisi olla plussaa tuen päälle. Silloin ihmiset voisivat tarttua innokkaina kaikkiin pikku keikkoihin ja projekteihinkin ja olla aidosti yritteliäitä.