Mummon hautajaiset olivat viime lauantaina. Luulin, ettei minua juurikaan itkettäisi, kun olin jo itkenyt ennalta mummon kirjeitä lukiessani. Olin lapsena silloin tällöin kirjeenvaihdossa mummon kanssa ja lähes kaikki kirjeet ovat säilyneet. Noita kirjeitä oli ihanan surumielistä lukea, kun niistä heijastui, miten olin selvästi ollut mummolle läheinen ja tärkeä.

Itkin sitten kuitenkin vielä ennen hautajaisia katsellessa mummon kenkäkokoelmaa, mistä äiti kehotti valitsemaan, mitä haluan. Tuli niin elävästi mieleen mielikuvia, joissa mummo esittelee minulle innostuneesti juuri ostamiaan kenkiä. Mummolle oli aina pukeituminen tärkeää. Äitui tuntui läheisemmältä kuin pitkiin aikoihin, kun halattiin ja itkettiin yhdessä. Pikku-siskoni Alisakin murtui sittemmin kirkossa, vaikka ei hän niin läheisesti mummoa ollut tuntenut kuin me vanhemmat lapset, sillä mummo oli jo Alisan lapsuudessa sen verran vanha, ettei Alisa esim koskaan yksin kyläillyt hänen luonaan. Nojailimme Alisan kanssa toisiimme ja nyyhkytimme. Vaari oli olosuhteissin nähden reipas, mut kukkaseppelettä laskiessaan, hänenkin silmät kostuivat ja papin puhuessa mummosta kauniisti, hän itki jo avoimesti.

Iskä yritti kirkon eteisessä ennen tilaisuuden alkua vähän keventää tunnelmaa ja kertoi, kuinka oli pienenä poikana kiipeillyt vanhan kirkon katolla ja soittanut aina sunnuntaisin tapulissa kelloja. Vanhasta kirkosta oli tehty pienoismalli ja sitä sitten ihastelimme iskän tarinoidessa. Tuollainen surullisessa tilanteessa jonkun hauskan jutun kertominen on kyllä niin iskän tapaista. Kyllähän se vähän kevensi tunnelmaa, mutta olin niin herkistyneessä tilassa, et vähän väliä joka tapauksessa silmäni kostuivat.

No, ei nyt enempää hautajaisista. Tulen vaan taas surulliseksi. Mummo on nyt joka tapauksessa poismennyt ja sille ei mitään mahda, se on elämänkiertokulun välttämättömyys. Sitä paitsi aistin vahvasti kuudennella aistillani, että hänellä on nyt kaikki hyvin. Kaiken surun keskellä hautajaisissa meinasi vähän huvittaakin kaikki kristillinen liturgia.

Kyllä varmasti on olemassa toinen todellisuus. Mielestäni ihmisen ei tarvitse kuin herkistää aistinsa ja jokainen voi siten vain tuntea tuon toisen maailman olemassa olon. Ei sitä tarvitse selittää, sen vain tietää olevan olemassa, elävän rinnakkain tämän meidän tuntemamme todellisuuden kanssa. Jos on liian rationaalinen ihminen ja aina vain lukenut ja kuunnellut tiedemaailman selityksiä, ei ehkä pysty tuntemaan toisen todellisuuden läsnäoloa, mutta uskon, että lähes kaikki, jotka vain haluavat ja yrittävät, pystyvät siihen. Kuitenkin...Miksi tarvitaan niin monia tarinoita tueksi sille, että jonkinlainen jumaluus on olemassa? Kristinuskossa yritetään mielestäni tehdä uskontoa ihmisille helpommin ymmärrettäväksi Jeesuksen tekojen kautta ja ennen kaikkea siten, että hän on ikään kuin linkki jumalan ja ihmisen välillä, ollessaan yhtä aikaa jumala ja ihminen. Ehkä ihmiset vain tarvitsevat jotain konkreettista, johon tarttua, kuten raamutun moninaisine kertomuksineen, että heidän olisi helpompi päästä lähemmäksi henkistä maailmaa. Kristinuskon kaltaisissa uskonnoissa on vain niin paljon turhaa. Vähempikin liturgia riittäisi, ihmisiä voisi vain kehottaa kuuntelemaan sisintään, sieltä ne totuudet ja yhteydet hengellisyyteen löytyvät. Toisaaltahan kritinuskon seremoniat ovat varsin koruttomia, jos on tarpeen tekemällä ylistää jotain suurempaa henkeä, sen voisi sitten tehdä näyttävämminkin, ikään kuin koko sydämmestään. Tästä esimerkkinä esimerkiksi hindu jumalten kunniaksi vietetyt juhlat, joissa tanssitaan ja päristellään rumpuja yms.

Sunnuntaina lähdemme Lontooseen. Mahtavaa, että on välillä jotain kivaakin odotettavissa. Aika vähän tänä syksynä on ollut mitään kohokohtia. Kaikki on ollut aika tasaisen harmaata arkea, jos jotain on tapahtunut se on yleensä ollut ei-kivaa. Mandala esimerkiksi sai jonkun ihme karvanlähtötaudin ja käytimme nyt vasta pari päivää sitten sitä lääkärissä, vaikka sen turkki on jo pitkään ollut sairaalloisen näköinen. Sinne meni ensimmäinen palkka, oli hyvin kallis käynti. Toivottavasti hoito nyt auttaa ja diagnoosina "korvapunkki" olisi oikea.

Itsellänikin on edelleen korvaoireet jatkuneet. Lääkäri vain sanoi viimeksikin, ettei näe siellä mitään poikkeavaa, joten en ole jaksanut enää käydä valitteleen. Ei se nyt suuremmin häiritse, kutittelee vain toistuvasti. Olisikohan mulla Mantun kanssa sama tauti? Toivon mukaan lentokonessa korviani ei särkisi kovin voimakkaasti, vähän kyllä pelottaa. Ei mulla koskaan ennen lentäessä ole ollut mitään korvaongelmia, mutta viime reissun viimeisellä laskulla, oli yhtäkkiä hirveät vihlomiset. Vähän tietenkin muutenkin mietityttää tuo matka, sillä ruokapöytäahdistukseni vaivaa edelleen ja tämä syksy on muutenkin ollut ahdistuksen puolesta taas vähän vaikeampaa aikaa. Ei nyt mitään huippuvaikeaa, mut asteikolla 1-10, välillä on käyty 7 puolella. Psykologithan aina kehottavat arvioimaan ongelmiaan tietyllä asteikolla, kai se antaa kontrollin vaikutelman ja voi siten auttaa.

Voittopuolisesti odotan kuitenkin innoissani matkaa, sillä välillä on mahtavaa päästä pois Suomesta museologian tenttikirjojen ääreltä. Tosin siellä kierrämme urakalla museoita ja kirjoitan niistä erääseen kurssiin esseen. Toivottavasti olisi hyvät kelit, eikä sataisi koko ajan, taidankin käydä nyt katsoon Lontoon säätietoja...