Taas on vähän vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin. Aika vaikeaahan tämä elämä on! Halajan huomiota, mutta en kestä sitä. Juuri Hyvän mielen talon ryhmässä puhuimme siitä, kuinka ihminen, joka ei saa mitään sosiaalista huomiota kuolee. Joku viittasi johonkin tutkimuksiin, jossa vauvat sairaaloissa olivat kuolleet, kun ne eivät olleet saaneet läheisyyttä. En nyt usko, että aikuinen ihminen suoranaisesti kuolee huomion puutteeseen, mutta kyllä se köyhdyttää elämää ja saattaa viedä elämänhalun, jolloin sitä kautta saattaa ajautua vaikkapa itsemurhaan. Onhan minulla muutamia ihmisiä elämässäni, mutta harvoin saan luotua kehenkään aitoa kontaktia ahdistuneisuuteni vuoksi. Tänäänkin Johanna kävi kylässä, mutta tunsin jääväni ulkopuoliseksi, kun he Kallen kanssa vain pelasivat koneella sporklea. Juteltiinkin kyllä välillä, mutta en oikein saanut suun vuoroa Kallen ja Johannan kiivaiden mielipiteiden välissä. Minun on monesti vaikea tuoda itseäni esiin, siis ottaa se oma tila jossain ryhmässä! Kai kolme ihmistäkin jo ovat ryhmä? Hyvän mielen talolla meitä ainakin oli ryhmä, sillä siellä oli noin 8 henkeä ja yritimme filosofoida kysymyksistä, mitä on ahneus tai heikkous. Mielestäni nuo olivat aika typerät pohdiskelun aiheet. Lähes aina pelkkä käsitemäärittely on kohtalaisen mihinkään johtamatonta. Ens kerran aihe kuullosti ajatuksia herättävämmältä eli lihansyönti vastaan kasvissyönti. Se jo kuullostaa siltä, että voisi johtaa väittelyihin. Nyt vain kaikki esittivät oman kantansa ja oikein kunnon keskustelua ei syntynyt. En vain tiedä menenkö edes viikon päästä tuohon ryhmään, sillä siellä oli vanha pariskunta, jotka ajautuivat höpötyksissään niin sivuraiteille jatkuvasti, että olivat hyvin rasittavia. Tässä esimerkkejä "Kun minä kävin viimeksi lääkärissä, lääkäri tuumasi..." tai "Mikäs se olikaan Seppo se Esa Pakarisen laulu, ai ai, kun se oli hyvä laulamaan.." "Minä oon kuulkaa oppinut merillä sellaisia juttuja, et niissä olisi kyllä kertomista, mutta oon sen verran ujo, etten niitä kehtaa oikein kertoa". Nämä lausahdukset eivät koskaan liittyneet mitenkään päivän aiheeseen ja välillä he eksyivät tarinoimaan mustikkaretkistään ja kalastusmatkoista muiden haukotellessa. 

Pari edellistä viikkoa olen museologian kurssiin liittyvässä työharjoittelussa. Olin aika yllättynyt, että kykenin suorittamaan tuon harjoittelun! Olin lähes varma, että se jäisi minulta kesken. Pari ensimmäistä päivää olivatkin hyvin rankkoja, mutta sitten se hieman helpotti. Kokoinaisuudessaankin tuo pariviikkoinen oli kuitenkin hyvin stressaava ja ne olivat varmasti elämäni pisimmät pari viikkoa! Etukäteen ajattelin, että tuo olisi hyvä testi, onko minusta koskaan työelämään. Mitä siitä siis jäi käteen, mikä oli tulos? En oikeastaan saanut varmaa vastausta puoleen tai toiseen, mutta vakuutuin siitä, että kyllä minulle olisi hyvin vaikea löytää soveliasta työpaikkaa. Varmaan sellainenkin työ jossain päin maailmaa on, mihin kykenisin. Mutta sellaisia töitä on varmaan vähemmän kuin yksi tuhannesta. Pieni mahdollisuus siis on, että joskus vielä kykenisin työelämään, mutta se on häviävän pieni. Ehkä tuo kokemus antoi kuitenkin toivoa siihen, että jos minun jostain syystä joskus on pakko, kykenen kyllä siihen ja toisaalta se toi sen selvyyden, että jos suoraa pakkoa ei ole, ei kannata antaa itsensä ajautua työelämään, sillä se tulisi koettelemaan psyykeäni niin paljon, että en välttämättä selviytyisi siitä näinkään "ehjänä" ihmisenä. Paljon kertoo siitä, kuinka stressaantunut olin työviikkojen jälkeen, että kumpanakin viikonloppuna minulla oli armoton päänsärky. Se saattoi hyvinkin liittyä stressin laukeamiseen.  

Ensimmäisen viikon olin yliopiston Eläinmuseolla, jossa oli mukavan toiminnallista. Sain muun muassa keitellä saukon ja erotella tiskialtaassa luita lihan seasta. Sain myös kirjata ylös myyrien lajeja ja niiden painoja sekä lisäillä DNA-näytteisiin lisää etanolia. Paljon kuljin myös ohjaajani perässä käytävillä, kun meidän piti raahata tavaraa paikasta toiseen. Periaatteessa siis aivan leppoisaa työtä, mutta sosiaalinen puoli vain ahdisti voimakkaasti. Taidemuseolla oli taas sikäli helpompaa, että sain olla melkein koko ajan yksin, mutta vastapainona työ oli tappavan tylsää. Minun piti vain istua koneella ja etsiä netistä tietoa taiteilijoista, sekä tehdä teoslappuja, joihin tuli maalauksien ja veistoksien tiedot. (yksi päivä tosin irrottelin teippiä seinistä ja toisena laitoin tarroja kiertävän näyttelyn seiniin) Taidemuseolla oli mieltä lämmittävää, kun sain lopuksi taidekirjan, postikortteja ja kutsun näyttelyavajaisiin. En periaatteessa tee noilla millään mitään, mutta eleenä tuo oli mahtava. Tunsin, että työtäni oli arvostettu, vaikka en siitä palkkaa ollut saanutkaan. Ja vaikka olin tehnyt vain tosi yksinkertaisia hommia, sellaisia missä ei tarvita minkäänlaista ammattitaitoa tai älyllisyyttä.

Kalle tuli juuri kotiin perinteiseltä juoksulenkiltään. Hän on alkanut juosta lähes päivittäin ja itsekin yritän liikkua mahdollisimman paljon. Mielikin pysyy paremmin pirteänä, tai ainakin se estyy täysin masentumasta, kun yrittää kohottaa fyysistä kuntoaan. Huomenna kuntoilua tulee jo siinä, kun taas pyöräilin yliopiston suuntaan. Pitää käydä hammaslääkärissä ja varmaan pyörähdän myös YO:lla. Mietin, että kysyisinkö Artulta, voinko tulla kyläileen, mutta en tiedä ilahduttaako seurani häntä. Hänkin on niin yksinäinen, että luulisi hänen ilahtuvan jos saa edes jonkun puhekumppanin, mutta tiedän, etten ole mitään parasta seuraa. Kaiken lisäksi olisin liikkeellä aamusta, joten voi olla, että hän haluaa nukkua. On se varmaan vähän tuskainen huomenna pyöräillä sinne, kun pakkasta pitäis olla 25, mutta sisu eikä lompakko anna periksi mennä bussilla. Nyt on talven kylmin pakkasviikko ja joka päivä yli 20, idässä jopa 35.