Mummo kuoli eilen. Aattelin nyt kirjoittaa muutamista muistoistani, mitä äkkiseltään tulee mummosta mieleen. Kun olin pieni ja menimme mummolaan, hän oli aina ovella vastassa hirveän hössötyksen kera. ”Hellanlettas, ketkä ne sieltä tulee, mummon mussukat ja taaton tassukat”, hän pyöri ympärillämme ja auttoi riisumaan ulkovaatteita. En edes ymmärtänyt mitä hän kaikilla lepertelynimillään tarkoitti, mutta innostuneesti hän aina otti meidät lapset vastaan. Mummolaan oli aina hauska mennä, koska hän hemmotteli meitä herkuillaan ja huomiollaan. Hän oli ostanut aina samanlaisia karkkeja eli kettukarkkeja, omareita tai joskus marianneja. Jäätelöinä oli aina Valion pikku vanilia jäätelöpurkkeja. Minä istuin usein mummolan portailla, kun illalla katsoimme televisiota. Pikku-veljeni taas leikkivät usein lampaantaljan päällä ja avasivat pöllöpurkkia, jossa oli lukuisia toistensa sisälle meneviä pikareita sisällä. Mummo laittoi äkäisen tädin taulun vaatekomeron perälle, kun minä pelkäsin sitä. Hieman huvittuneesti, mutta ymmärtäväisesti hän suhtautui pelkooni. Hän myönsi, että onhan täti kiukkuisen näköinen. Hän näytti komerostaan ja laatikoistaan kaikkia jänniä esineitä, kuten nappikokoelmaansa, jossa oli isossa laatikossa satoja nappeja ja korujaan, joilla oli kaikilla tarinansa. Suurimman osan jännistä esineistä oli vaari tuonut matkoiltaan Kiinasta tai Amerikasta. Minkkiturkkikaulus, joka oli kyllä aivan kotimaista perua, oli sekä kiehtova että pelottava. Säälin minkkiä, kun sen oli täytynyt kuolla tuollaisen vuoksi, mutta pidin kauluksen pehmoisuudesta ja koko eläimessä oli jotain jännittävän karmaisevaa lasisilmineen.

Aina mummolassa halusin ryömiä majaan portaiden alaiseen komeroon. Mummo ei selvästi tykännyt siitä, että me lapset sotkimme siellä, mutta salli sen kuitenkin. Piilottelimme sinne majaamme aarrekarttoja, jotka johtivat useinmiten mummolan pihan kolopuuhun. Tuo puu oli erittäin salaperäinen ja loistava aarteiden kätköpaikka, sillä sen juurien koloista lähti lukuisia pieniä tunneleita, joista ei voinut kuin arvuutella, mihin toiseen maailmankaikkeuteen ne johtaisivatkaan. Mummo koputti usein ikkunaan, kun oli ruoka aika.

Mökillä mummo paistoi usein lettuja niin että koko metsän ympärillä leijui ihana tuoksu. Tai sitten hän istui mökin portailla ja perkasi mustikoita. Usein hän myös vain istuskeli pihakeinussa ja ihaili maisemaa, hänelle puut ja vesi oli tosi tärkeitä. Joskus nukuin hänen kanssaan kahdestaan aitassa, tai lattialla mummon ja vaarin sängyn välissä, silloin me aina puhuimme jotain ”syvallisiä”, mutta harmillisesti en enää muista yhtään, mistä puhuimme. Muistan vain että välillämme vallitsi jonkinlainen syvä luottamus. Joskus varmaan avauduin hänelle Aleksista, joka usein kiusasi Aapoa ja inhosin noita veljestappeluita. Kaikkia aika arkisia juttuja vaan on jäänyt mieleen, mitä mummo sanoi. Esim ”Minä usein herään jo viideltä kuuntelemaan radiota, tässä minä sitten vain makaan sängyllä ja katselen verhojen raosta noita puita. Voisin katsella noita runkoja vaikka ikuisuuden niin hienoja ne on.”

Minusta mummo aina sanoi ”Annukka on niin kuin herran enkeli”, viitaten että olin kiltti lapsi. Itse asiassa en kyllä aina edes ollut kovin kiltti, koulussa olin aika rasavilli. Mummo vain näki mut aina niin ”viattomana”. Muutenkin hänelle lapset olivat tosi tärkeitä. Joskus puhuttiin Eeva-Mummosta, jolla on ollut paljon lapsia ja hänellekin suku on hyvin tärkeä ja mummo tokaisi ”Niin mutta ei hänelle ole koskaan lapset niin tärkeitä olleet kuin minulle, minä olen aina niin kovasti tykännyt lapsista”. Mummolle oli varmaan aikanaan pettymys, kun hän ei saanut kuin yhden lapsen, hän olisi selvästi halunnut enemmän, mutta vaari oli tuolloin alkoholisti ja heidän elämäntilanteensa muutenkin vaikea.

Kovin vaiherikasta elämäähän mummo ei elänyt, ei ainakaan viime vuosikymmeninään. Voi tietenkin olla, etten edes tiedä kaikkea hänen nuoruudestaan ja aikuisiästään. Hänellähän on esimerkiksi saattanut olla jokin myrskyinen suhde ennen vaaria. Joka tapauksessa, hän kävi ylioppilaaksi (oli hyvä oppilas), meni talouskouluun, valmistui, oli töissä vähän aikaa jossain suuressa talossa (kai vähän niin kuin palvelijana, vastasi ruuanlaitosta tms), ja tehtään klupilla tarjoilijana, meni vaarin kanssa naimisiin, sai äitini ja oli sitten kotiäitinä loppuikänsä. Hoiti ensin äitini ja sitten passasi vaaria, kunnes nyt viimeisen vuoden aikana, vaari oli saanut hoitaa mummoa. Se oli kyllä hienosti, kuinka vaari opetteli laittamaan ruokaa ja tekemään kotitöitä vielä vanhoilla päivillään. Olisihan hän voinut vähän aiemminkin opetella, eikä vain pitää mummoa palvelijanaan, mutta entisaikaahan se oli tapana, että vaimo huolehtii kodista. Kai he olivat vain perinteikäs perhe.

Heidän elämänsä ei varmasti ollut helppoa, silloin kuin vaari joi. Sikäli oli ehkä vähän väärin sanoa, ettei mummon elämä ollut vaihderikasta. Kyllähän silloin varmaan sattui ja tapahtui ja monenmoista ei niin mukavaa. Vasta joskus ollessani jo melkein aikuinen, mummo kertoi minulle vähän heidän elämästään, kuinka oli hirveää, kun vaari oli tullut aina juovuspäissään huutamaan hänelle. Hän kertoi myös, kuinka vaari oli nähnyt usein sodasta painajaisia ja tuli siihen tulokseen, että vaari vain on hyvin herkkä mies. ”Vaarista ei niin huomaa, kuinka herkkä se on, mutta kyllä se on, siinä on hänen ongelmiensa suurin syy”, hän totesi. Äitini perheen historia tuli minulle yllätyksenä, sillä olin aina kuvitellut, että äitin lapsuus oli ollut hyvin rauhallista aikaa, sillä tunsin isovanhempani tietenkin vain siltä ahjalta kuin olin itse ollut olemassa ja he olivat aina olleet niin tasaisen oloisia, ja vaarihan oli jättänyt juomisen jo ennen syntymääni.

Mummolasta muistuu vielä mieleen, että aivan pienenä mummo usein lauloi minulle. Se on varmaan jäänyt mieleen, koska äiti ei koskaan laulanut. Siitä tuli mummolassa jonkinlainen iltarituaalini, että huusin hänet aina käymään kerrossänkymme viereen ja laulamaan ”Jo joutuin vain nyt nukkumatin luo höyhensaarehen”. Hän aina muutti hauskasti erään laulun kohdan minun nimelleni ”Pikku anna ketteränä tuo taikavenehen”. Usein mummo oli ostanut meille pieniä lahjoja, kun tulimme mummolaan. Kerran meille kaikille oli sängyissämme pienet pehmolelut.

Mummo oli minulle lapsena: kovaääninen höpöttäjä, ihanasti ja huvittavasti hössöttävä, ihminen joka olin ylenmäärin kiinnostunut elämästäni (olin joskus mummon kanssa kirjaanvaihdossakin), näkyvä persoona, joka oli hyvin sosiaalinen ja, jolla oli vahvat mielipiteet, vaikkakaan ei juuri perusteluja niihin (hän sanoi usein televisiota katsottaessa ”Minä niin pidän tästä Riitta Väisäsestä” tai ”me ei vaarin kanssa yhtään tykätä tästä politiikosta, se on jotenkin niin...” ja hän pyöritteli päätään ja mutristi huuliaan paheksuvasti. ) ja ihminen joka oli vaivoistaan huolimatta usein hyväntuulinen ja kova nauramaan.

Nyt viime vuoden aikana mummo jotenkin alkoi kuihtumaan pois, hänestä tuli hyvin hiljainen ja poissaoleva. Reilu vuosi sitten, kun olimme lähdössä reissuun ja hän vielä soitti minulle toivottaakseen hyvää matkaa ja kauhistellakseen kaikkea (”minä niin pelkään, kun te olette siellä...eikö siellä ole hirveän likaistakin..miten te aina löydätte niitä hotelleja”), hän oli suhteellisen reippaan kuuloinen, vaikka oli hän jo silloin vähän huonommassa kunnossa. Ei hän oikeastaan enää viimeisen viiden vuoden aikana ollut sellainen ihminen, jonka lapsuudestani muistan. Hän usein toisteli puhelimessa jo kertaalleen sanomiaan asioista ja tavatessa (liian harvoin kyllä näin häntä, ehkä kolmesti tai neljästi vuodessa) vaari aina korjaili hänen sanomisiaan, että eihän se niin ollut.

Koska mummo on ikään kuin hiljakseen ”kuihtunut” pois, en osaa surra häntä niin paljon kuin jos hän olisi kuollut sellaisena kuin lapsuuteni mummo. Tietenkin kuitenkin suren häntä ja vähän väliä silmät kostuvat, kun muistan jonkin muiston. Pitää kuitenkin olla iloinen, että hän sai nyt lähteä. Oli hän jo mielestäni kärsinyt tarpeeksi. Sitä paitsi hän olisi varmaan itse ollut iloinen siitä, että sai lähteä suhteellisen tervejärkisenä. Hän aina pelkäsi dementiaa ja kauhisteli tuttaviaan, joille oli käynyt niin, etteivät he enää muistaneet mitään ja vain ”höpertyneinä” olivat jossain laitoksessa.

Kun vähän aikaa sitten katsoin dokumentin rajatilakokemuksista, aloin uudestaan uskoa kuoleman jälkeiseen elämään. Siinä monet ihmiset, jotka olivat lähes kuolleet kertoivat hyvin saman tapaisista kokemuksista, jossa näkevät kirkkaan valon ja tuntevat syvää rauhaa tms. Oli hyvin vakuuttavaa, kun he osasivat kuvailla leikkauksen tapahtumia, vaikka aivosähkökäyrän mukaan he olivat juuri tuolloin olleet kuolleita, aivoissa ei ollut ollut toimintaa. Potilaat olivat nähneet itsensä ikään kuin ulkoapäin ja leijuneet katossa katsellen ruumistaan ja miettien palatako siihen. Tällaisia kokemuksia oli lukuisia! En usko, että ne ovat muuten selitettävissä kuin, että ehkä meidän tietoisuutemme ei olekaan kiinni ruumiissamme, se ei välttämättä ole riippuvainen aivotoiminnasta. En välttämättä usko jumalaan, mutta joka tapauksessa kuoleman jälkeen on varmasti jotain.