Huomenna pyöräilemme yliopistolle täyttelemään papereita ja sitten olisi yliopisto takana. Kaikki on suoritettu ja opinnot koostettu! Nyt vain pitäisi saada jotenkin järkevästi täytettyä maisterintutkintopaperi eli valita mitä opintoja siihen tulee. Minulla on aika selkeät suunnitelmat: osasta olen ottanut erillistodistuksen ja museologiasta olen anonut lisäopintopisteiden hyväksyntää. Silti olen varma, että vielä jotain mutkia tulee matkaan, sillä olen todella huono tällaisten byrokraattisten papereiden täyttelyssä. Minulla ei vain ole tarpeeksi tarkkuutta, että onnistuisin täyttämään ne kerralla oikein. Siksi olen odottanut, että Kallekin saisi kaiken valmiiksi ja menemme yhtä aikaa Päivin toimistoon täyttämään paperit, ettei tulisi mitään sotkuja. Kallehan on itse säntillisyys tällaisissa asioissa, todella tarkka poika!

Mitäs muuta? No, arki on ollut tasan niin tylsää kuin ennustinkin pohtiessani, kuinka pärjäämme Kallen kanssa kahdestaan täällä neljän seinän sisällä, kun Kallekin lopetti työt. Museoharjoitteluni jälkeinen viikko tietenkin oli hyvin auvoista aikaa. Mahtavaa, kun ei tarvinnut herätä aamulla aikaisin kännykän kellon soittoon ja ennen kaikkea ei tarvinnut stressata, miten töissä sujuisi. Pian tuli kuitenkin olo, että jotain olisi mukava tehdäkin, eikä vain käyttää kaikkea aikaa sen miettimiseen, miten seuraavaksi viihdyttäisi itseään. No, onneksi löysin taas luovuuteni. Taitojani ja kykyjäni en kyllä ole vielä löytänyt, mutta ehkä nekin tekemisen kautta elpyvät. Ainakin kaikenlaisia taiteellisia ideoita on alkanut putkahdella mieleen. Tähän asti tekemäni lyijykynätyöt ovat olleet hyvin mitään sanomattomia ja eräs akvarellimaalauskin vain väriharjoitelma, mutta ehkä se tästä. Äsken katsoessani Ville Haapasalon Silkkitie ohjelmaa, sain ajatuksen tehdä lopusta Alisalta saamastani paperimassasta käsinukke. Voisin tehdä siitä ainakin nuken pään. Pienenä olin hyvin innostunut käsinukeista. Esitin usein muulle perheelle käsinukketeatteri esityksiä, jotka olin joskus jopa käsikirjoittanut ennalta. Tuolloin haaveilin, että isona perustaisin oman käsinukketeatterin tai ainakin alkaisin harrastaa tätä alaa.

Yhdessä naisten lehdessä neuvottiin, kuinka löytää kutsumustyö. Artikkelissa kehotettiin muistelemaan, mistä lapsena haaveili ja  mistä silloin innostui. Itse olin lapsena varma, että minusta tulisi kirjailija tai taiteilija. Nytkin jos realistisesti ajattelen työllistymistäni niin vaikka noita yleisesti pidetään nimen omaan vähän epärealistisina ja juuri vain sellaisina haaveammatteina, minulle ne olisivat varmastikin ainoita todellisia vaihtoehtoja. Ensinnäkin, voin aidosti innostua vain oikeasti luovasta työstä ja toisenakin nuo ovat hyvin itsenäisiä ammatteja. Pitäisi löytää sellainen asenne kuin Roviolin yhdellä perustajalla (olikohan hänen nimensä Miki) ja Angry Birdin suunnittelijalla: "Täältä me tullaan maailma, me näytetään kaikille, meissä on luovaa hulluutta ja me uskotaan tähän meidän omaan juttuun."

Mistä löytäisin uskon omaan juttuuni, olisipa se sitten kirjoittamista tai muuta taiteen tekemistä? Jos innostun vielä tosissani kuvataiteen tekemisestä, pitäisiköhän minun vielä jollain tapaa opiskella alaa? Voisin kyllä olla Itse (kouluttamaton ja itse oppinut. Usein Itse taiteilijat ovat hieman hulluja) taiteilija. Vain tehdä taidetta ja jos siitä alkaisi syntyä tarpeeksi hyvää jälkeä, uskon kyllä että löytäisin sille sitten yleisönsä ja väylänsä tulla näkyville. Minua passivoi hieman sekin, kun Kalle ei ole oikein innostunut mistään itsensä työllistämisestä tai ylipäätään tulevaisuuden suunnittelusta. Hän ei halua tehdä mitään muuta kuin reissata. Kyllä itsekin haluan kulkea, mutta haluaisin tehdä sen rinnalla myös jotain muuta. Toisaalta täytyy palata tietenkin taas siihenkin, mikä minua eniten passivoi ja vetää vain kotisohvaa kohden, on ahdistukseni. Mikä valtava energia määrä vapautuisikaan jos joskus pääsisin siitä edes osittain eroon! Suurin osa ajastani ja henkisistä voimistani menee vain sitä vastaan taisteluun! Eikö minun joskus kannattaisi tosissaan yrittää parantua siitä, yrittää hankkia apua? En oikeasti tiedä! Se on vähän kiikun kaakun, en osaa kallistua puoleen enkä toiseen. Faktahan on, että psykoterapiasta on selvästi hyötyä vain kolmannekselle potilaista eli minulla ei olisi suuriakaan mahdollisuuksia. Ottaen vielä huomioon, että nuoruudessani olen kokeillut sitä ja jo kerran epäonnistunut. Luultavasti vain hukkaisin aikaani, josta kuitenkin hetkittäin nautinkin, varsinkin reissatessa. Olen käynyt edelleen silloin tällöin Hyvän mielen talolla ja tunnen, että siitä on ainakin hieman apua. Saan tavata siellä erilaisia ihmisiä ja jakaa kokemuksia. Harvoin tosin osaan samaistua kehenkään eli varsinaisiksi vertaisryhmiksi en koe noita ihmisjoukkoja, koska monet ovat vanhempia, oikeasti elämän kolhimia ja heillä monella on jokin selkeä psyykeongelma, joka on diagnosoitu. Kuitenkin jo tuo ihmisten kanssa juttelu, tuntuu usein olevan hyväksi minulle. En tunne sen jälkeen itseäni niin näkymättömäksi! Hyvin ahdistuthan usein olen, kun joudun olemaan esillä ryhmässä, mutta olen niin tottunut ahdistukseen, etten koe sitä kovinkaan epämieluisana ja usein olen jopa eniten äänessä.

Pakkaset jatkuvat edelleen. Huomenna saamme taas pyöräillä reilun 20 asteen pakkasessa. Näitä raikkaita kelejä on jatkunut jo melkein pari viikkoa. Voi äiti Intia ja sen lämpö! Ehkä taas enstalveksi lähdemme sinne, koska kyllähän täällä asustelu on enemmän tai vähemmän sulaa hulluutta. Jos täällä on elämänsisältöä, niin ei kai siinä sitten. Mutta jos ei ole mitään mikä täällä pidättelisi, miksi palelisi täällä, kun voi yhtä hyvin elellä muualla, jossa ei ole vangittuna sisätiloihin. (Käyn kyllä aina ulkona joka päivä vaikka olisi kuinka kylmä, mutta ei ulkona voi sillä tavoin oleskella jos on tällaiset kelit kuin mitä lämpimämmissä ilmastoissa. Sitä tuntee itsensä jollain tavoin vangituksi, kun on näin kylmä)