Kallella kävi aamulla Mikko kylässä. Illalla tulee kuulumisia vaihtamaan puolestaan Jussi. Kuka olisi kiinnostunut minun kuulumisistani? Tällä hetkellä elämässäni ei taas ole yhtään ihmistä, jota voisin nimittää kaverikseni. Välillä eräs Johanna oli lähes kaverini, ainakin hän tuntui olevan kiinnostunut, miten minulla menee ja joskus jopa pyyti minua mukaan lenkille, taidenäyttelyyn, baariin tms. Nyt tuo Johannakin on kuitenkin asunut jo pitempään muualla, siis muuttanut pois tästä kaupungista. Pidän häneen yhteyttä, mutta en kovin kiinteästi ja nähdään vain harvakseltaan. On minulla kaksi miespuolista tuttavaa Arttu ja Matti, mutta heitäkin näen vain harvoin eli noin kerran kuussa ja loppujen lopuksi meillä on aika vähän yhteistä. 

Tämä yksinäisyyteni on hyvin ristiriitaista! Aina, kun olen pitempään yksin, kaipaan ihmisiä ympärilleni. Toisaalta taas, kun tapaan ihmisiä, ahdistun heistä ja kaipaan yksinoloa. Jouluna ympärilläni oli paljon porukkaa ja hetkittäin oli oikeinkin hauskaa (silloin kun pelasimme kolmestaan lautapelejä, Kalle, pikku-siskoni ja minä), mutta pääsääntöisisti koin itseni ahdistuneeksi. Tämä johtui paljolti ruokapöytäahdistuksestani, sillä meillä syödään aina tiheään ja monta kertaa päivässä piti selviytyä ruokailutilanteesta. En ymmärrä, miksi minua on alkanut taas ahdistaa syöminen muiden seurassa niin voimakkaasti, kun jossain välissä se oli jo parempana. Nyt se on taas koko ajan pahentunut ainakin 1,5 vuoden ajan. Muistaakseni ensimmäisellä Aasian matkalla onnistuin pääsemään siitä eroon muutaman vuoden ajaksi. Siihen varmaankin auttoi se, kun söimme jatkuvasti ravintoloissa viiden kuukauden ajan. Nyt taas viimeisimmällä matkalla ahdistukseni oli kehittynyt niin pahaksi ja päässyt jatkumaan niin pitkään, että edes reissaus ei enää tepsinyt siihen. Ruokapöytäahdistukseni oli korkeintaan hieman lievittynyt, kun palasin viime toukokuussa Suomeen. Siitä se sitten kehittyi taas hyvin nopeasti pahaksi ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että juuri ja juuri pystyn syömään, mutta sen on tapahduttava hyvin äkkiä eli yleensä hotkin aterian ja nousen 5 minuutin päästä pöydästä. En pysty puhumaan mitään jos samalla syön. Jutustelu tosin onnistuu jos keskeytän syömisen, mutta sen jälkeen lusikka on taas vaikea ottaa uudestaan käteen. Tunnen itseni kuin halvautuneeksi ruokapöydässä! Jokainen liike on raskas ja tuntuu kuin olisin jähmettynyt paikoilleni. Psykologisesti tämä on tietenkin hyvin tavanomaista pelkokäyttäytymisistä. Ihmisille, kuten monille muillekin lajeille, on ominaista jähmettyä jos he kohtaavat jonkin uhkaavan tilanteen. Ongelma vain on, että tuossa tilanteessa ei oikeasti ole uhkaa! Miten saisin aivoni käsittämään sen, kun tuntuu, että ne ovat vain ohjelmoitu toimimaan siten, että viestittävät voimakasta tarvetta suojautua, juosta pois tilanteesta?

En ole koskaan saanut mitään varsinaista diagnoosia ongelmiini. Joskus lukioikäisenä psykiatri taisi lausahtaa puolen vuoden käyntejen jälkeen "Sulla on ollut tilapäinen ahdistuneisuushäiriö, se menee kyllä varmasti ohi, on alkanut selvästi jo helpottumaan". Se ei kuitenkaan mennyt tuolloin ohi, vaan on sen jälkeen pahentunut ja lieventynyt vuorotellen. Se alkoi jonkinlaisena sosiaalisena ahdistuksena jo yläasteiässä ja on siitä kehittynyt niin, että tietyt tilanteet laukaisevat voimakkaan ahdistuksen ja pelon tunteen. Pahinta on, että tämän sosiaalisen ahdistuksen pohjalta olen kehitellyt itselleni hyvinkin syvään juurtuneen fobian (luultavasti fobia), joka liittyy katsekontakteihin ja katseen kohteena olemiseen. Kummastakin seuraa voimakasta epämukavuuden tai jopa pahanolon tunnetta. Jos on hämähäkkifobia, hämähäkkejä voi vältellä. Jos on katsefobia, tämä on vaikeampaa, lähes mahdotonta. Voisin tietenkin elävältä haudata itseni tänne sisätiloihin ja lakata tapaamasta koskaan ketään, mutta olen siihen kuitenkin pohjimmiltani liian ulospäin suuntautunut. Kaikesta huolimatta olen yhä kiinnostunut maailmasta ja ihmisista!

Diagnoosin puute on sikäli ongelmainen, että "virallisesti" olen terve. Perhe, sukulaiset ja harvat tuttavani odottavat minulta ikävaiheeseeni luonnollista käyttäytymistä. Tässä vaiheessa yhteiskunnan vaatimat ja ihmisten normatiivisesti olettamat ikäkausitehtävät olisivat tietenkin: työpaikan hankkiminen, uran luominen, perheen perustus, talonrakentaminen, asuntolainan otto jne. Vaikka olisin tervekin, tuskin olisin kiinnostunut kuin korkeintaan ensimmäisestä vaatimuksesta. Rehellisesti sanottuna, voisin kyllä joskus haluta työpaikan, ainakin lyhytaikaisen sellaisen. Nyt ajauduin kuitenkin sivuraiteille. Tarkoitus oli puhua siitä, kuinka ihmiset odottavat minulta jotain, mihin en pysty ja minulla ei ole heille mitään selitystä, miksi en pysty. Kai he nyt näkevät ongelmani! Uskoisin, että periaatteessa näkevät, mutta ehkä kieltäytyvät näkemästä tai eivät ymmärrä niiden syvyyttä. Äitini odottaa minulta varmaan eniten, ainakin hän olettaa, että velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan hankkiudun töihin. Onhan se toisaalta hienoa, että hän uskoo minuun, ei suostu uskomaan että olisin täysin menetetty tapaus. Luultavasti hän vain joutuu pettymään. Toisaalta on hän onneksi vähän pudonnut todellisuuteen sen asian suhteen, kuinka omista lapsista ei välttämättä kaikista tule menestyjiä, vaikka itse olisin kasvatuksellisesti tehnyt parhaansa, kun veljeni joutui vankilaan ja on nyt siellä jälleen. (toivottavasti viimeistä kertaa, uusia rikoksia hän ei onneksi ole tehnyt pitkiin aikoihin ja kuivilla huumeistakin ollut jo yli vuoden)  Siinä äitini on kyllä oikeassa, että en itsekään suostu olemaan "täysin luuseri" (kukapa oikeastaan olisi, kaikilla on aina piileviä kykyjä) tai ainakaan en haluaisi nähdä itseäni siinä putkessa, että pääsisin kohta valmistumisen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle ja eläisin loppu elämäni erinäisten tukien varassa, välillä niiden saamisen oikeudesta taistellen.

 Voihan minulle noinkin käydä, mutta ei se mitenkään itsestään selvää ole! Usein löydän itsestäni piileviä voimavaroja silloin, kun on tosi paikka. Minulla vain yleensä on tapana selviytyä tavalla tai toisella! Toivon, että näin tulee käymään tulevan museoharjoittelunkin kohdalla. Se tulee varmasti olemaan hyvin rankkaa, mutta olen asennoitunut siihen, että se on voimieni sietokyvyn rajoilla, joten hyvinkin se saattaa sitten olla jopa hieman helpompaa. Otan sen sellaisena haasteena, että minun tulee selvityä vain tunnista toiseen ja katsoa kuinka pitkälle pääsen, jos en sitten pääse "maaliin" asti, ei voi mitään, ainakin olen yrittänyt. Ei tutkintoni ole tuosta kiinni, mutta tietenkin museologian opinnot menevät silloin aikalailla hukkaan. Periaatteesa pidän tällaisista itsensä koetteluharjoituksista. (no enhän muuten rakastaisi Aasiassa pikku rahalla reissaamista) Joululomalle lähtiessä raahasin ison kanimme ja painavan matkalaukun puolen kilsan matkan bussipysälille. Tämä ei kuullosta vaativalle, mutta kanimme painaa lähes 7 kiloa ja laukkuni painoi 12-14 kiloa ja kumpaakin oli hyvin vaikea käsitellä, sillä kanin häkkiin tarvittiin kaksi kättä, että sitä pystyi kantamaan suorassa. Jouduin sitomaan hihnalla matkalaukun vyötäisilleni kiinni ja vetämään sitä sillä tavoin perässäni. Silti käteni väsyivät ja puutuivat kaninhäkin kanssa niin, että jouduin pysähtelemään parin minuutin välein. Tuntui, että en koskaan saavuta pysäkkiä, mutta niimpä vain viimein pääsin perille. Kädet ja hartijat olivat seuraavana päivänä niin kipeät kuin olisin tehnyt salitreeniä monta tuntia. Ehkä tämä oli hyvä esimerkki sinnikkyydestäni. Toisaala pelkojeni kanssa sinnikkyyteni on ehkä koetunut vahingokseni. Jos olisin heikommin jaksanut taistella niitä vastaan, olisin ehkä ajoissa hakenut tosissaan apua. Olen tietty nytkin käynyt YTHS:n ryhmäterapiassa monta vuotta (lopetin muistaakseni pari vuotta sitten) ja yksilökäynneilläkin muutaman kerran, mutta en missään kunnon pitemmässä terapiassa. Onkohan nyt jo liian myöhäistä hakea tosissaan apua? En tiedä. Ja luotanko oikeastaan enää perinteiseen psykiatriaan? Sen verran monesti olen kuitenkin yrittänyt siihen turvautua ja he eivät ole nähneet ongelmieni syvyyttä ( vai olenko vain vaikuttanut liian vahvasti selviytyjältä?) tai sitten ei vain ole ollut resursseja ohjata minua eteenpäin jne. 

No tällaista mielenterveysjauhantaa tällä kertaa. Nyt uppoudun johonkin elokuvaan jos televisiosta ei tule mitään kiintoisaa. Elokuvia onkin varastossa mukavasti, kun isäni niitä aina lahjoittaa. Hänestä on tullut vanhoilla päivillään kunnon elokuvafiikki, kun katsoo kuulema yhden leffan päivässä. Hänelle oli varmaan hyväksi, että vaari, joka on entinen alkoholisti (repsahti aivan vasta ja joi itsensä mummon kuoleman vuoksi lähes hengiltä ja päätyi sitten Hveelle perheeni pariin vahdittavaksi. Hänellä oli 8 päivän juomisputki 86-vuotiaana! Ymmärrettävästi otti aika koville ja hän meni huonoon kuntoon, mutta on onneksi fyysisesti toipunut hyvin.) oli meillä joulun ja sitä ennenkin pari viikkoa. Iskälläkin juominen selvästi välillä lisääntynyt vähän liikaa ja nyt hän sitten joutui vaarin vuoksi olemaan juomatta. En tietty tiedä, vaikka hän olisi ottanut pari kaljaa ulkovajassa, mutta eipähän ainakaan niin helposti pystynyt juomaan ja kyllä se varmasti rajoitti hänen juomistaan.