Arjen vangitseman reissaajan päiväkirja

Kävin äsken ahdistuneiden ryhmässä. Usein olen tullut sieltä hymyillen pois ja on ollut suorastaan euforinen olo. Nyt oli kuitenkin hyvin ahdistava kerta. Siellä oli aivan liikaa porukkaa ja tulin paikalle aika viime tingassa, kun muut jo istuivat ringissä. Kaiken lisäksi eräs hyvin suorasanainen tyttö totesi mulle heti, kun istuin alas ”Oletko sä Ansku, sullahan on nätit kasvot. En ole ennen huomannutkaan, kun sä istut aina niin hattu silmillä”. Kiitin sitten häntä näistä kehuista, mut sen jälkeen tunsin oloni entistä vaivaantuneemmaksi. Voisi varmaan kuvitella, että jos tiedostan ulkonäköni aivan tyydyttäväksi (monet tosiaan sanovat jopa nätiksi), minun olisi helpompi olla huomion kohteena. Näinä pinnallisina aikoina yhteiskunnassa sanotaan pärjäävän paremmin jos omaa hyvän ulkonäön. Nähtävästi monet uskovat tähän, koska käyvät erinäisissä kauneusleikkauksissa ja japanilaiset jopa pidentävät itseään kivuliain leikkauksin, koska työmarkkinoilla pitkät pärjäävät muka paremmin. Vaikea sanoa onko näin, jos ihmiset uskovat että ulkonäöstä on etua, he alkavat myös toimia näin ja silloinhan siitä on etua. Itse en kuitenkaan ole omalla kohdallani huomannut mitään kovin myönteistä. Tietenkin Intiassa nuoret pojat kuolaavat perääni, mutta he nyt katselevat nälkäisesti lähes kaikkia nuorehkoja länkkäri naisia. Joskus 5-8 vuotta sitten oli myös kiva tavata netistä nuoria äijiä, käydä käveleen yms, ja kyllähän se hetkellisesti imarteli jos he kehuivat ulkonäköäni. Nämä ovat kuitenkin vain niin hetkellisiä iloja, muutenkinhan kauneus on katoavaista, joten sen varaan ei kannattaisi paljon itseluottamustaan rakentaa.

Ahdistukseni on taas aikalailla pahimmalla tasollaan, tai ainakin toiseksi pahimmilla. Jonkun psykiatrin neuvo on joskus ollut että omaa ahdistustaan pitäisi arvottaa numerolla. Pitäisi nimetä tietty olo tietyllä numerolla sen mukaan kuinka paha se on, koska tämä lisää kontrollin tunnetta ja saattaa parantaa oloa. Niimpä ajattelin nyt tehdä tästä sairaudestani erinäisen luokittelun:

Paras taso, siis vähiten ahdistusta: Tällöin pystyn lyhyisiin katsekontakteihin, sanoisin enimmillään 5 sekunnin mittaisiin, minulla ei ole mitään vaikeuksia olla liikenteessä ihmisten ilmoilla, (kaupassa ei ahdista ollenkaan jne), tapaan mielelläni harvoja ystäviäni ja ruokapöydässä istuminen tuntuu vain lievästi epämiellyttävälle, katseen kohteena olo ei ahdista lainkaan tai hyvin vähän. Tässä tilanteessa pystyisin hyvin esiintymään suurellekin väkijoukolle tai menemään juttelemaan täysin vieraalle ihmiselle. Yleensä jos pitkästä aikaa saavutan tämän tason, tunnen suurta vapahtumisen tunnetta. Silloin haluan aloittaa uuden harrastuksen, tutustua uusiin ihmisiin ja muutenkin ahmia elämää, koska tiedän että tämä ”valvottu vapaus” olotila on lyhytaikainen ja vielä joskus palaan taas kunnon vankilaan.

Keskimmäinen taso: En pysty kuin vilkaisemaan ihmistä nopeasti, itse puhuessa pystyn katsomaan pitempään, mutta en seuratessa toisen puhetta. Ihmisten ilmoilla olo ei edelleenkään ahdista. Sisätiloissa saattaa olla enemmän ahdistusta kuin ulkona. Tuntemattomien kanssa pystyn juttelemaan hetken vapautuneesti, mutta en tapaa mielelläni kavereita tai perhettä kovin pitkää aikaa kerrallaan. Ruokapäydässä pystyn olemaan, mutta se tuntuu selvästi epämiellyttävälle.

Pahin taso: Kämpästä ulos meno kauppaan, kirjastoon tai kirpparille, mihin vain missä on ihmisiä, tuntuu vaikealle. Se ei ole mitenkään mahdotonta, mutta vaatii ponnistuksia ja jatkuvaa psyykkistä tsemppaamista, joten väsyn fyysisesti helposti. Jo katseen kohteena olo tuntuu vaikealle, ikään kuin tuntematonkin ihminen (satunnainen vastaantulija) arvottaisi minua jotenkin vain katsahtamalla kohti. Jos naapuri ilmestyy yllättäen nurkan takaa, saatan hätkähtää ja yleensä en pysty tervehtimään. Jos yritän katsoa toista ihmistä, vaikka vain kohti, ilman katsekontaktiakin, siitä seuraa välitön pahanolon tunne. Adrenaliini hyökyy vereen ja käskee ”pakene, poistu tilanteesta, et pysty tähän”. Koko ajan on itsestä vieraantunut olo. Persoona tuntuu rikkinäiselle ja on tunne ”Olenko oikeasti tällainen, miksi käyttäydyn näin?”

Sanoisin, että pitkään kehitykseni kulki kohti parempaa eli olin tuolla pahimmalla tasolla entistä harvemmin. Lukion lopusta lähtien, sanotaanko parin vuoden takaiseen kevääseen asti (tai suurin piirtein, en ole hyvä arvioimaan ajankulua. Nytkin mietin oliko se pari vuotta sitten, en ole varma. Kyllä se varmaan oli, kun syksyllä taas lähdettiin reissuun ja muistan että siitä edellinen kevät oli tosi vaikea ja yritin jopa rampata yths:n psykologeilla) minulla meni koko ajan paremmin. Tietenkin oli huonoja päiviä, mutta keskimäärin meni koko ajan paremmin. Nyt kuitenkin viime vuosina on tuntunut, että hyvät jaksoni ovat entistä lyhyempiä ja nuo pahimmat pitempiä. Aina reissusta on yleensä alkanut parempi vaihe, mutta enää viime reissun jälkeen se ei kotona kestänyt kuukauttakaan, kun tuli taas epämääräinen pahanolon tunne. Myös viime reissun aikana oli enemmän ahdistusta kuin aiemmilla reissuilla. Eurooppa reilillä esim muistan ahdistuksen kaikonneen täysin, tietty kärsin samoista ongelmista kuin aina, mutta ongelmat eivät tuntuneet yhtään pahoilta ja minulla oli koko ajan todella mahtava olo (saattoi johtua Kallen ja minun alkuaikojen hurmastakin)

No en nyt jaksa spekuloida pitempään. Toivottavasti suurin osa pahastaolosta lähtee, kun huomenna lähden kohti Italian aurinkoa. Nyt siivoamaan kämppää.  

Kirjailen tässä nyt muutaman rivin, kun odottelen, että kiireisimmät käyvät syömässä. Yliopiston ruokaloihin ei juuri 12-13 välillä kannata yrittää ängetä. Kävin äsken fysioterapeutilla, kun selkäni on välillä ollut pahastikin jumissa. Luulen kyllä, että selän puutumiset ja pistelyt johtuvat enimmäkseen huonosta patjastani ja tietenkin tästä kumarasta asennosta, johon aina päädyn jos istun koneella. Selkäoireet pahenivat silloin, kun olin taidemuseolla työharjoittelussa ja istuin joka päivä lähes 7 tuntia koneella. Nyt taas kun olen liikkunut enemmän ja yrittänyt venytellä, oireet ovat kohtuullisen hyvin hallinnassa. En oikeastaan tällä hetkellä ole yhtään huolissani selästäni, uskoisin kipujen pysyvän siedettävissä rajoissa. Korvani on paljon suurempi huolen aihe, kun se edelleen kutisee. Sekin tosin on juuri tuollaisena aika harmiton, mutta pelkään että se pahenee reissussa tai nyt juuri ennen lähtöä. 

Tämä jää varmasti viimeiseksi kirjoituksekseni ennen Italian reissua, tai ainakin viimeiseksi, jonka tulostan. Uskoisin matkan menevän hyvin, koska olemme jo niin kokeneita reissaajia ja olemme selviytyneet haasteellisimmissakin oloissa. Aika erilainen reissuhan tästä kuitenkin sikäli tulee, että olemme enemmän "luonnon" armoilla kuin koskaan. Kelit siis vaikuttavat varmasti paljon kulloiseenkin fiilikseen ja vaatiihan se hyvin erilaisia taitoja pärjätä koko ajan taivasalla ja liikeessä kuin siirtyä junilla ja busseilla paikasta toiseen ja yöpyä mukavissa sisätiloissa. Fyysinen turvallisuus huolettaa aavistuksen verran, vaikka en tosissani sen puolesta osaakaan pelätä. Teoreettisesti on tietenkin mahdollista, että saamme jonkun häirikön telttaamme keskiyöllä. Toscanan pitäisi kuitenkin olla suhteellisen turvallista ja hyvinvoivaa aluetta ja jos laitamme teltan jonnekin piiloon, kukaan ei edes tiedä meidän olevan siellä, joten hän ei voi tulla häiritsemään. 

Jos kuitenkaan en tule takaisin reissultani niin ehkä voisin summata tähän jotain elämästäni. Voisin kertoa jonkun suuren elämänfilosofiani, mutta ajatukseni keskeytyy koko ajan, sillä vieressäni höpistään. Hyvän elämän olen loppujen lopuksi elänyt, ainakin siinä on ollut paljon hyvää. Ehkä tärkeintä elämässä oman kokemukseni mukaan olisi antaa kaikkien kukkien kukkia, katsoa elämää mahdollisimman monelta kantilta ja nähdä ihminen pintaa syvemmältä. Jos ihminen näyttää olevan tietynlainen, se ei ole koskaan koko totuus ja vaikka ihmisellä olisi ongelmia, hänellä on samaan aikaan aina myös vahvuuksia. 

Olisin halunnut pohdiskella elämänfilosofiaani pitempään. Yleensä tämä pieni tietokoneluokka on hyvin rauhallinen, mutta juuri nyt täällä on sen verran hälinää, etten pysty keskittymään. Kellokin alkaa olla jo sen verran, että voisin suunnata syömään. Söisinköhän kasvista vai lihaa? Huomaan kyllä, että oloni on aina paljon kevyempi ja mahani voi paremmin, kun pitäydyn kasviksessa. Omatuntonikin pitää siitä, sillä tiedostan kuinka pahaksi lihan syönti on. Se kuluttaa luonnonvaroja niin paljon moninkertaisemmin kuin kasvisten viljely. Toisaalta, täällä YO:lla tuntuu tuhlaukselta syödä kasvista sillä samalla hinnalla saa raaka-aineiltaan kalliimman liha-aterian. Itse usein dyykkaamme kasvikset, joten ne ovat meille ilmaisia ja siten tuntuu typerältä täällä maksaa niistä.

Nyt mielentilani tuntuu suhteellisen rauhalliselta. Toivottavasti se pysyy tällaisena levollisena. Vähän sressaa se, että Kallen porukat ovat perumassa Italian talon vuokraansa, koska lennot peruuntuivat. Alisalle olisi varmasti suuri pettymys ellei hän pääse Italiaan. Mutta emmeköhän jotain keksi, vaikka Kallen äiti ei taloa sieltä vuokraisikaan. Me osaamme sumplia asioita, se on vahvuutemme. Kallen porukat jahkailivat ensin pitkään miten tehdään ja nyt he ovat luovuttamassa, koska menee muka liian vaikeaksi, vaikka mielestäni selkeitä ja helppoja vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka.

Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.   

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut Jotenkin on ollut mieli hyvin rauhaton viime aikoina. Sellainen olo, että ajatukset vain ryntäilevät edes takaisin ja ei osaa keskittyä mihinkään. Tietenkään minun ei ole juuri mihinkään tarvinnutkaan keskittyä, kun opiskelut ovat taakse jäänyttä elämää ja työttömän arki on hyvin leppoista vailla suuria haasteita. Kuitenkaan lukemiseen tai elokuvien katseluunkaan ei osaa paneutua kovin pitkäksi aikaa ja jos lähden hakemaan mielenrauhaa kävelylenkiltä, huomaan koko ajan kuvittelevani kaikenlaisia pikku tarinoita mielessäni. Näin olen kyllä tehnyt pienestä lähtien, jostain pikku seikasta voi vain lähteä kehittymään mielessä tarina, joka on yleensä jonkinlainen "jos kohta tapahtuisikin näin ja näin". Ahistavat tarinat voivat syntyä vaikka yksinäisestä vastaan tulijasta tiellä, jonka kuvittelen potentiaaliseksi raiskaajaksi. Toisaalta saatan myös kuvitella, että entä jos hän kohta kysyisi minulta jotain, siitä saattaisi syntyä pitkä keskustelu ja hänestä voisi tulla uusi hyvä ystäväni jne. Kaikki nämä vaihtoehtoiset elämän tarinat (siis kuinka elämä voisi mennä lähitulevaisuudessa tai toisaalta saatan joskus ajatella menneisyydenkin tiettyä tapahtumaa, kuinka monella tavoin toisin sekin olisi voinut mennä), joita mielessäni syntyy eivät aina ole ahdistavia. Usein ne ovat oikeinkin miellyttäviä tai pelkästään vain jännittäviä ilman ahdistusta, mutta ne estävät minua olemasta täysin läsnä. Usein kävelylenkin viime hetkillä huomaan, olenko jo tässä. Olen kävellyt pitkästi ja en ole kuitenkaan huomannut nauttia ihanasta keväisestä auringonpaisteesta, lumen narskahtelusta kenkieni alla tai raikkaan ilman tuoksusta.

Minua häiritsee myös, että näen edelleen paljon unia exästäni. Kai se vain pitää hyväksyä, etten tule koskaan häntä täysin unohtamaan, kun hän oli kuitenkin ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen elämässäni. Jos mietin hänen persoonaansa, hän oli loppujen lopuksi tosi ärsyttävä ihminen: mustavalkoisesti ajatteleva, hieman yksinkertainen ja aikamoinen omaan napaansa tuijottelia. Monet hänen kaverinsakaan eivät selvästi jaksaneet hänen juttujaan, yksi sanoikin sen selvästi ja sanoutui irti heidän kaveruudestaan. Hän puhui niin paljon itsestään, tai ennen kaikkea kaikenlaisista koneista mitä omisti. Toisaalta, minua hän kohteli aina hyvin. Hän osasi osoittaa minulle pienin sanoin ja elein, että olen hänelle tärkeä. Hän oli myös aina kaikessa minun puolellani, vaikka ei täysin ymmärtänytkään ahdistustani. Toisaalta hän osasi myös lujin sanoin ravistella minut irti pahimmasta ahdistuksestani, eli hän ei paaponut minua liikaa, vaan jos näki että olen taas vapumassa jonnekin syvempään ahdistukseen, hän osasi sopivalla tavalla potkia minua liikkeelle kohti parempaa. Jos olisi olemassa rinnakkaistodellisuuksia, yhdessä niistä varmaan eläisin exäni kanssa omassa talossa ja olisin synnyttänyt hänelle lapsia jne. Loppujen lopuksi eromme oli kuitenkin niin pienestä kiinni, se ei ollut mitenkään väistämätöntä. Moneen kertaan sitä ennenkin olimme eronneet ja palanneet yhteen. Toisaalta, kun muistelen olotilaani siihen aikaan, olin kyllä hyvin kyllästynyt tuohon suhteeseen. Tunsin, että olen jämähtänyt siihen, eikä se enää anna minulle mitään uutta. Olin nuori ja kaipasin elämääni muutosta ja liikettä. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että siihen suhde pohjimmiltaan kariutui, että exäni halusi asettua paikoilleen ja perustaa perheen ja itse halusin juuri päin vastaista eli lähteä liikkeelle ja nähdä maailmaa. Minusta perheen perustaminen 22-24 vuotiaana on vielä liian aikaista, mutta tietenkin se on hyvin yksilökohtaista. Joillekin tuo saattaa olla juuri oikea ikä ja onhan naisen hedelmällisyss tuolloin korkeammalla kuin myöhemmin. Sopivasti löysin samoihin aikoihin pojan, johon ihastuin aivan eri tavoin kuin exääni, uusi suhde oli jotenkin helpompi ja keveämpi, paljon iloisempi. Exänikin löysi toisen, joka jakoi hänen arvomaailmansa paremmin kuin minä koskaan, ja siitä se sitten lähti, nopeasti ajauduimme erillemme. Sitä en vain koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän vannoi ikuista ystävyyttä ja sitten kuitenkin yhtäkkiä kielsi kaiken yhteydenpidon ja hävisi elämästäni kuin savuna ilmaan. Luulen, että tämä on suurin syy, miksi suhde edelleen usein kummittelee mielessäni ja tuota loppua kelailen vieläkin silloin tällöin ja mietin, eikö se olisi sittenkin voinut mennä toisin. Vieläkin minusta tuntuu, että minun pitäisi jotenkin kostaa hänen petollisuutensa, tai saada jotain hyvitystä.

Hmm...En ymmärrä, miten tässä taas kävi näin. Kopioin välillä tekstiäni, ettei se katoaisi, mutta nyt kävikin niin, että osa siitä katosi juuri kopioinnit yhteydessä. Olin kirjoittanut kuinka ahdistuneiden ryhmästä on ollut minulle apua ja analysoinnut pitkään noiden ryhmien vaikutusta. En nyt jaksa uudestaan kirjoittaa. Jos joskus kirjoitan kirjan, pitääisi varmaan opetella käyttämään konetta paremmin. Nytkin olisi varmaan ollut jokin keino palauttaa teksti, mutta en vain keksinyt sitä.

Ryhmistä vain sen verran, että ne rohkaisevat selvitymistarinoillaan. Ahdistuneiden ryhmässä on vetäjänä tyttö, joka kävi 9-vuotta terapiassa, oli välillä niin huonossa kunnossa, ettei uskaltanut uloskaan kuin silmät kiinni poikakaverinsa taluttamana ja nyt hän pystyykin yhtäkkiä taas olemaan ihmisten ilmoilla, on jatkanut opintojaan ja on kaikin puolin lähes terve. Tämä antaa minulle toivoa, että minullakin on ainakin teoreettiset mahdollisuudet päästä ongelmistani tai saada ne jonkinlaiseen hallintaan. Filosofit ryhmässä koin viimeksi äkkinäistä kiitollisuuden tunnetta siitä, että olen saanut korkean koulutuksen, joka on opettanut minut ajattelemaan. Tämä syntyi erään väittelyn perusteella, jossa parilla henkilöllä oli hyvin rasistiset ja ennen kaikkea yksinkertaiset perustelemattomat mielipiteet. He eivät edes tienneet islamista mitään ja silti pelkäsivät muslimien lähitulevaisuudessa hyökkäävän tänne yms. Eräs vanha mies, joka on muutenkin hyvin rasittava, kertoi muka hauskan tarinan siitä, kuinka oli potkaissut muslimia pyllylle tämän rukoillessa. Vaikea sanoa oliko sitä edes tapahtunut, mutta järkyttävintä oli, että hän kertoi jutun kuin hauskan tarinan ja osa ryhmästä jopa nauroi. Yksi poika uskalti vain sanoa: teitpä aika ikävän tempun. Siitä sitten alkoi kiivas väittely, johon minäkin aktiivisesti osallistuin ja lähes unohdin ahdistukseni, kun jouduin keskittymään täysillä siihen, että keksin perusteluita mielipiteiteni tueksi.

Liikkeelle lähtö on varmasti minulle hyväksi. Onneksi reissuun on enää 1,5. Viimeiset päivät menevät luultavasti hyvin vaudikkaasti, kun raivaamme kämppäämme ja kuskaamme tavaraa kellariin. Nyt huomenna lähdemme viemaan kanit Hveelle...En jaksa enää keskittyä tähän tekstiini, kun sen jo kerran kirjoitin. Turhauttaa toistella samoja asioita, joten tämä jää nyt tähän ja vaikkei monista kirjoittamistani asioista nyt dokumentaarista näyttöä jää, niin toivottavasti siitä oli edes se hyöty, että se olisi selkiyttänyt ajatuksiani. Usein tämä kirjoittaminen kyllä tuntuu ikään kuin keventävän oloani ja saavan tietyt sisäisen patoutumat liikkeelle. En sitten enää niin helposti pyörittele niitä asioita mielessäni, mitkä olen pistänyt paperille.  

Se pitää vielä mainita, että Borneo tekstini yllättävästi julkaistaan Matkalehdessä. Olin varma, etteivät he hyväksy sitä ja mielialaani kyllä piristi ja itseluottamusta kohensi uutinen, että he haluavat tekstini. Toisaalta haluaisin kirjoittaa heti lisää, mutta se ei kannata, koska jokaisesta tienatusta eurosta tuki laskee 50 senttiä. Ei tässä maassa työttömiä paljon työntekoon rohkaista! Tiettyyn summaan asti, sanotaanko vaikka 1000 euroon, kaikki pitäisi olla plussaa tuen päälle. Silloin ihmiset voisivat tarttua innokkaina kaikkiin pikku keikkoihin ja projekteihinkin ja olla aidosti yritteliäitä. 

Ajattelin, että olisi rentouttavaa kirjoitella pitkästä aikaa, mutta nyt pää tuntuukin aivan tyhjältä. Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. No, eiköhän sitä ala ilmaantumaan, kun vain näpyttelen.

Eilen käytiin työkkärissä ilmottautumassa työnhakijoiksi. Sitä ennen oltiin jo netissä täytetty jotkin lomakkeet ja tuoltakin saatiin vielä kaavakkeet, jotka pitää viedä täytettyinä Kelalle. Eikö nyt yhdet paperit riittäisi? Hirveää byrokratiaa! Olin tosi ahdistunut, kun istuin tuon tädin edessä työkkärissä. Istuin aivan kierossa ja sen jälkeen selkä oli taas entistä kipeämpi. Jos olen oikein ahdistunut, jäykistyn ja vain tietyt liikkeet ja asennot tuntuvat "sallituilta" tai yksinkertaisesti mahdollisilta. Koko homma tuntui muutenkin naurettavalta leikkimiseltä. Ensinnäkin vaikka kuinka haluaisin töitä, en niitä tuota kautta saisi. Silti minun piti kertoa mieluisimmat ammatit, joihin voisin haluta jne. Toiseksi minulla on taas tällä hetkellä niin voimakkaat ja lamauttavat psyykeongelmat, etten missään tapauksessa pystyisi töihin, joissa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Mitä muita töitä niitä edes on olemassa? Tietenkin freelancer kirjailija, joka tuottaisi tekstiä lehtiin ja ehkäpä jopa kirjoittaisi kirjoja voisi olla tällainen minulle sopiva työ. Kallen kaveri Lasse työskentelee kotonaan ja kirjoittaa toiminimellä lehtijuttuja. Olen monesti miettinyt hieman kateellisenakin, et se voisi olla myös minulle sopivaa työtä. Toisaalta, onhan se varmasti hyvin yksinäistä. En oikein ymmärrä Lassea, joka on kyllä ulkonäöltään vähän omanlainen ja ehkä luonteeltaankin hieman erakko, mutta silti tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, et miten hän jaksaa aina istua koneella neljän seinän sisällä.   

Kirjoittelin viimein valmiiksi sen Borneo jutun, jota jo kesällä aloitin. Olin luovuttanut jo kesällä sen suhteen, koska siitä tuntui syntyvän niin latteaa tekstiä. Nyt kun tylsyyteni keskellä viimein ajan tappamisen vuoksi kirjailin jutun kokoon, en vieläkään ollut tekstin laatuun tyytyväinen. Tiedän, että matkailulehdissä suositaan tiettyjä kliseitä, kuten "parattisimainen" ja puhutaan kuvailevasti ylistäen tiettyjen paikkojen kauneutta. Sorruin sitten tietty kirjoittamaan samaan tyyliin, vaikka jotkin ilmaukset särähtivät korviini pahasti. Oli tekstissä paljon aidosti oman tyylistänikin tekstiä, mutta sitä rajasi vähän se, kun en saanut kirjoittaa niin laveasti kuin luonteenomaisesti kirjoittaisin. Inhoan lehtiteksteissä sitä, että niiden täytyy olla niin suppeita. Kun tarinaa alkaa syntyä, se elää omaa elämäänsä ja alkaa helposti rönsyillä. Se toimii hyvin blogissa, mutta ei oikein lehtijutuissa. No, joka tapauksessa yllätys oli suuri, kun he halusivat julkaista tekstin. Kyllähän se heti itsetuntoa hiveli! Tuli myös sellainen innostus, että haluaisin kirjoittaa lisää, mutta innostusta lieventää mahdolliset menetykset työttömyyskorvauksessa. En tiedä yhtään, kuinka paljon saisin tienata! Äiti sanoi, että laske jollain Kelan sivujen laskurilla. Kokemukseni mukaan tuollaiset omat laskutoimitukset vain menevät aina pieleen, joten olisi turhauttavaa edes yrittää. Niihin vaikuttaa liian monet seikat, että pieni ihminen voisi olemattomilla matemaattisilla kyvyillään ja pelkällä maalaisjärjellä niitä ymmärtää. Yritin kysyä työkkärissä, mutta ne tapansa mukaan käskivät kysyä Kelasta. Tuo "ei kuulu meidän vastuualueeseen" on niin tyypillistä eri virkailijoille! Aina vain heitetään asiakasta paikasta toiseen.

No, itse en aio kauan suostua tähän leikkiin. Jos on niin vaikeaa tehdä silloin tällöin töitä (minua kiinnostaisi juuri tällainen. Pienet projektit, joista innostua ja hankkia vähän lisätuloa.Minussa on kuitenkin hieman sisäistä pienyrittäjää) en tee sitten ollenkaan. Silloin kai noiden tukien virtaamisessa ei akateemiselle ihmiselle pitäisi olla ongelmia. Jos olisit alemmin koulutettu, sut voitaisiin laittaa kursseille ja kiusata muutenkin ties miten, mutta en usko, että minua pystytään näin kiusaamaan. Tai toinen mahdollisuus on, että haistatan pitkät tuille, lähden maahan jossa elää halvalla, kuten Intiaan ja kirjoitan sieltä käsin lehtijuttuja. Näyttäis kuitenkin siltä, ettei minun ole mitenkään mahdoton saada juttujani kaupaksi. Ai ai, kun haluaisin kirjoittaa Italian pyöräilystä ja luomutiloistakin tarinan. Ei mua raha oikeastaan paljonkaan houkuttele, ainakaan nyt kun sitä vaarin ansiosta (valmistujaislahja 2000 e) on tilillä reilusti, mutta olen luonnostani tarinankertoja. Nautin siitä, että saan tekstin välityksellä jakaa ajatuksiani muille ihmisille. 

Kalle lähti äsken mummolaan. Ihanaa olla välillä yksin! K on nykyään lähes aina kotona. Ei hän juuri näe kavereitaan ja ulkonakin hän käy vain illalla dyykkijuoksullaan. Hän väittää, että viihtyy työttömänä ja tykkää vain istua koneella, mutta näen kyllä hänessäkin välillä turhautumisen merkkejä. Siitä hyvä osoitus oli, että hän eilen harkitsi jopa, että menis kesällä pariksi kuukaudeksi töihin. Uskon, että se tekisi hänelle erittäin hyvää ja varmaan suhteellemmekin, olemme nykyään liikaa yhdessä. 

Kohta alan laittamaan ruokaa ja sitten suuntaan Hyvän mielen talon ahdistuneet ryhmään. Noista ryhmistä on kyllä tullut minulle eräänlainen henkireikä. Onhan niissä monilla vielä pahempiakin ongelmia kuin minulla, tai ainakin hyvin eri tyylisiä, mutta kuitenkin on ihanaa jakaa ihmisten kanssa omia näkemyksiään, puhua ongelmista ja ylipäätään nähdä erilaisia ihmisiä.

Huomenna lähdemme mökkeilemään. Se on kyllä tervetullutta vaihtelua arkeen! Toivottavasti pystyn rentoutumaan sillä reissulla vähän paremmin kuin edellisellä Tampereen reissulla (olin viikko sitten), jossa olin hetkittäin hyvinkin ahdistunut. Etenkin, kun kiertelimme taidemuseossa Johannan kanssa, olin täysin lamaantunut. No, oli minulla välillä mukavaakin Johannan seurassa, kuten illalla, kun hönöttelimme.  

Huomenna pyöräilemme yliopistolle täyttelemään papereita ja sitten olisi yliopisto takana. Kaikki on suoritettu ja opinnot koostettu! Nyt vain pitäisi saada jotenkin järkevästi täytettyä maisterintutkintopaperi eli valita mitä opintoja siihen tulee. Minulla on aika selkeät suunnitelmat: osasta olen ottanut erillistodistuksen ja museologiasta olen anonut lisäopintopisteiden hyväksyntää. Silti olen varma, että vielä jotain mutkia tulee matkaan, sillä olen todella huono tällaisten byrokraattisten papereiden täyttelyssä. Minulla ei vain ole tarpeeksi tarkkuutta, että onnistuisin täyttämään ne kerralla oikein. Siksi olen odottanut, että Kallekin saisi kaiken valmiiksi ja menemme yhtä aikaa Päivin toimistoon täyttämään paperit, ettei tulisi mitään sotkuja. Kallehan on itse säntillisyys tällaisissa asioissa, todella tarkka poika!

Mitäs muuta? No, arki on ollut tasan niin tylsää kuin ennustinkin pohtiessani, kuinka pärjäämme Kallen kanssa kahdestaan täällä neljän seinän sisällä, kun Kallekin lopetti työt. Museoharjoitteluni jälkeinen viikko tietenkin oli hyvin auvoista aikaa. Mahtavaa, kun ei tarvinnut herätä aamulla aikaisin kännykän kellon soittoon ja ennen kaikkea ei tarvinnut stressata, miten töissä sujuisi. Pian tuli kuitenkin olo, että jotain olisi mukava tehdäkin, eikä vain käyttää kaikkea aikaa sen miettimiseen, miten seuraavaksi viihdyttäisi itseään. No, onneksi löysin taas luovuuteni. Taitojani ja kykyjäni en kyllä ole vielä löytänyt, mutta ehkä nekin tekemisen kautta elpyvät. Ainakin kaikenlaisia taiteellisia ideoita on alkanut putkahdella mieleen. Tähän asti tekemäni lyijykynätyöt ovat olleet hyvin mitään sanomattomia ja eräs akvarellimaalauskin vain väriharjoitelma, mutta ehkä se tästä. Äsken katsoessani Ville Haapasalon Silkkitie ohjelmaa, sain ajatuksen tehdä lopusta Alisalta saamastani paperimassasta käsinukke. Voisin tehdä siitä ainakin nuken pään. Pienenä olin hyvin innostunut käsinukeista. Esitin usein muulle perheelle käsinukketeatteri esityksiä, jotka olin joskus jopa käsikirjoittanut ennalta. Tuolloin haaveilin, että isona perustaisin oman käsinukketeatterin tai ainakin alkaisin harrastaa tätä alaa.

Yhdessä naisten lehdessä neuvottiin, kuinka löytää kutsumustyö. Artikkelissa kehotettiin muistelemaan, mistä lapsena haaveili ja  mistä silloin innostui. Itse olin lapsena varma, että minusta tulisi kirjailija tai taiteilija. Nytkin jos realistisesti ajattelen työllistymistäni niin vaikka noita yleisesti pidetään nimen omaan vähän epärealistisina ja juuri vain sellaisina haaveammatteina, minulle ne olisivat varmastikin ainoita todellisia vaihtoehtoja. Ensinnäkin, voin aidosti innostua vain oikeasti luovasta työstä ja toisenakin nuo ovat hyvin itsenäisiä ammatteja. Pitäisi löytää sellainen asenne kuin Roviolin yhdellä perustajalla (olikohan hänen nimensä Miki) ja Angry Birdin suunnittelijalla: "Täältä me tullaan maailma, me näytetään kaikille, meissä on luovaa hulluutta ja me uskotaan tähän meidän omaan juttuun."

Mistä löytäisin uskon omaan juttuuni, olisipa se sitten kirjoittamista tai muuta taiteen tekemistä? Jos innostun vielä tosissani kuvataiteen tekemisestä, pitäisiköhän minun vielä jollain tapaa opiskella alaa? Voisin kyllä olla Itse (kouluttamaton ja itse oppinut. Usein Itse taiteilijat ovat hieman hulluja) taiteilija. Vain tehdä taidetta ja jos siitä alkaisi syntyä tarpeeksi hyvää jälkeä, uskon kyllä että löytäisin sille sitten yleisönsä ja väylänsä tulla näkyville. Minua passivoi hieman sekin, kun Kalle ei ole oikein innostunut mistään itsensä työllistämisestä tai ylipäätään tulevaisuuden suunnittelusta. Hän ei halua tehdä mitään muuta kuin reissata. Kyllä itsekin haluan kulkea, mutta haluaisin tehdä sen rinnalla myös jotain muuta. Toisaalta täytyy palata tietenkin taas siihenkin, mikä minua eniten passivoi ja vetää vain kotisohvaa kohden, on ahdistukseni. Mikä valtava energia määrä vapautuisikaan jos joskus pääsisin siitä edes osittain eroon! Suurin osa ajastani ja henkisistä voimistani menee vain sitä vastaan taisteluun! Eikö minun joskus kannattaisi tosissaan yrittää parantua siitä, yrittää hankkia apua? En oikeasti tiedä! Se on vähän kiikun kaakun, en osaa kallistua puoleen enkä toiseen. Faktahan on, että psykoterapiasta on selvästi hyötyä vain kolmannekselle potilaista eli minulla ei olisi suuriakaan mahdollisuuksia. Ottaen vielä huomioon, että nuoruudessani olen kokeillut sitä ja jo kerran epäonnistunut. Luultavasti vain hukkaisin aikaani, josta kuitenkin hetkittäin nautinkin, varsinkin reissatessa. Olen käynyt edelleen silloin tällöin Hyvän mielen talolla ja tunnen, että siitä on ainakin hieman apua. Saan tavata siellä erilaisia ihmisiä ja jakaa kokemuksia. Harvoin tosin osaan samaistua kehenkään eli varsinaisiksi vertaisryhmiksi en koe noita ihmisjoukkoja, koska monet ovat vanhempia, oikeasti elämän kolhimia ja heillä monella on jokin selkeä psyykeongelma, joka on diagnosoitu. Kuitenkin jo tuo ihmisten kanssa juttelu, tuntuu usein olevan hyväksi minulle. En tunne sen jälkeen itseäni niin näkymättömäksi! Hyvin ahdistuthan usein olen, kun joudun olemaan esillä ryhmässä, mutta olen niin tottunut ahdistukseen, etten koe sitä kovinkaan epämieluisana ja usein olen jopa eniten äänessä.

Pakkaset jatkuvat edelleen. Huomenna saamme taas pyöräillä reilun 20 asteen pakkasessa. Näitä raikkaita kelejä on jatkunut jo melkein pari viikkoa. Voi äiti Intia ja sen lämpö! Ehkä taas enstalveksi lähdemme sinne, koska kyllähän täällä asustelu on enemmän tai vähemmän sulaa hulluutta. Jos täällä on elämänsisältöä, niin ei kai siinä sitten. Mutta jos ei ole mitään mikä täällä pidättelisi, miksi palelisi täällä, kun voi yhtä hyvin elellä muualla, jossa ei ole vangittuna sisätiloihin. (Käyn kyllä aina ulkona joka päivä vaikka olisi kuinka kylmä, mutta ei ulkona voi sillä tavoin oleskella jos on tällaiset kelit kuin mitä lämpimämmissä ilmastoissa. Sitä tuntee itsensä jollain tavoin vangituksi, kun on näin kylmä)

Taas on vähän vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin. Aika vaikeaahan tämä elämä on! Halajan huomiota, mutta en kestä sitä. Juuri Hyvän mielen talon ryhmässä puhuimme siitä, kuinka ihminen, joka ei saa mitään sosiaalista huomiota kuolee. Joku viittasi johonkin tutkimuksiin, jossa vauvat sairaaloissa olivat kuolleet, kun ne eivät olleet saaneet läheisyyttä. En nyt usko, että aikuinen ihminen suoranaisesti kuolee huomion puutteeseen, mutta kyllä se köyhdyttää elämää ja saattaa viedä elämänhalun, jolloin sitä kautta saattaa ajautua vaikkapa itsemurhaan. Onhan minulla muutamia ihmisiä elämässäni, mutta harvoin saan luotua kehenkään aitoa kontaktia ahdistuneisuuteni vuoksi. Tänäänkin Johanna kävi kylässä, mutta tunsin jääväni ulkopuoliseksi, kun he Kallen kanssa vain pelasivat koneella sporklea. Juteltiinkin kyllä välillä, mutta en oikein saanut suun vuoroa Kallen ja Johannan kiivaiden mielipiteiden välissä. Minun on monesti vaikea tuoda itseäni esiin, siis ottaa se oma tila jossain ryhmässä! Kai kolme ihmistäkin jo ovat ryhmä? Hyvän mielen talolla meitä ainakin oli ryhmä, sillä siellä oli noin 8 henkeä ja yritimme filosofoida kysymyksistä, mitä on ahneus tai heikkous. Mielestäni nuo olivat aika typerät pohdiskelun aiheet. Lähes aina pelkkä käsitemäärittely on kohtalaisen mihinkään johtamatonta. Ens kerran aihe kuullosti ajatuksia herättävämmältä eli lihansyönti vastaan kasvissyönti. Se jo kuullostaa siltä, että voisi johtaa väittelyihin. Nyt vain kaikki esittivät oman kantansa ja oikein kunnon keskustelua ei syntynyt. En vain tiedä menenkö edes viikon päästä tuohon ryhmään, sillä siellä oli vanha pariskunta, jotka ajautuivat höpötyksissään niin sivuraiteille jatkuvasti, että olivat hyvin rasittavia. Tässä esimerkkejä "Kun minä kävin viimeksi lääkärissä, lääkäri tuumasi..." tai "Mikäs se olikaan Seppo se Esa Pakarisen laulu, ai ai, kun se oli hyvä laulamaan.." "Minä oon kuulkaa oppinut merillä sellaisia juttuja, et niissä olisi kyllä kertomista, mutta oon sen verran ujo, etten niitä kehtaa oikein kertoa". Nämä lausahdukset eivät koskaan liittyneet mitenkään päivän aiheeseen ja välillä he eksyivät tarinoimaan mustikkaretkistään ja kalastusmatkoista muiden haukotellessa. 

Pari edellistä viikkoa olen museologian kurssiin liittyvässä työharjoittelussa. Olin aika yllättynyt, että kykenin suorittamaan tuon harjoittelun! Olin lähes varma, että se jäisi minulta kesken. Pari ensimmäistä päivää olivatkin hyvin rankkoja, mutta sitten se hieman helpotti. Kokoinaisuudessaankin tuo pariviikkoinen oli kuitenkin hyvin stressaava ja ne olivat varmasti elämäni pisimmät pari viikkoa! Etukäteen ajattelin, että tuo olisi hyvä testi, onko minusta koskaan työelämään. Mitä siitä siis jäi käteen, mikä oli tulos? En oikeastaan saanut varmaa vastausta puoleen tai toiseen, mutta vakuutuin siitä, että kyllä minulle olisi hyvin vaikea löytää soveliasta työpaikkaa. Varmaan sellainenkin työ jossain päin maailmaa on, mihin kykenisin. Mutta sellaisia töitä on varmaan vähemmän kuin yksi tuhannesta. Pieni mahdollisuus siis on, että joskus vielä kykenisin työelämään, mutta se on häviävän pieni. Ehkä tuo kokemus antoi kuitenkin toivoa siihen, että jos minun jostain syystä joskus on pakko, kykenen kyllä siihen ja toisaalta se toi sen selvyyden, että jos suoraa pakkoa ei ole, ei kannata antaa itsensä ajautua työelämään, sillä se tulisi koettelemaan psyykeäni niin paljon, että en välttämättä selviytyisi siitä näinkään "ehjänä" ihmisenä. Paljon kertoo siitä, kuinka stressaantunut olin työviikkojen jälkeen, että kumpanakin viikonloppuna minulla oli armoton päänsärky. Se saattoi hyvinkin liittyä stressin laukeamiseen.  

Ensimmäisen viikon olin yliopiston Eläinmuseolla, jossa oli mukavan toiminnallista. Sain muun muassa keitellä saukon ja erotella tiskialtaassa luita lihan seasta. Sain myös kirjata ylös myyrien lajeja ja niiden painoja sekä lisäillä DNA-näytteisiin lisää etanolia. Paljon kuljin myös ohjaajani perässä käytävillä, kun meidän piti raahata tavaraa paikasta toiseen. Periaatteessa siis aivan leppoisaa työtä, mutta sosiaalinen puoli vain ahdisti voimakkaasti. Taidemuseolla oli taas sikäli helpompaa, että sain olla melkein koko ajan yksin, mutta vastapainona työ oli tappavan tylsää. Minun piti vain istua koneella ja etsiä netistä tietoa taiteilijoista, sekä tehdä teoslappuja, joihin tuli maalauksien ja veistoksien tiedot. (yksi päivä tosin irrottelin teippiä seinistä ja toisena laitoin tarroja kiertävän näyttelyn seiniin) Taidemuseolla oli mieltä lämmittävää, kun sain lopuksi taidekirjan, postikortteja ja kutsun näyttelyavajaisiin. En periaatteessa tee noilla millään mitään, mutta eleenä tuo oli mahtava. Tunsin, että työtäni oli arvostettu, vaikka en siitä palkkaa ollut saanutkaan. Ja vaikka olin tehnyt vain tosi yksinkertaisia hommia, sellaisia missä ei tarvita minkäänlaista ammattitaitoa tai älyllisyyttä.

Kalle tuli juuri kotiin perinteiseltä juoksulenkiltään. Hän on alkanut juosta lähes päivittäin ja itsekin yritän liikkua mahdollisimman paljon. Mielikin pysyy paremmin pirteänä, tai ainakin se estyy täysin masentumasta, kun yrittää kohottaa fyysistä kuntoaan. Huomenna kuntoilua tulee jo siinä, kun taas pyöräilin yliopiston suuntaan. Pitää käydä hammaslääkärissä ja varmaan pyörähdän myös YO:lla. Mietin, että kysyisinkö Artulta, voinko tulla kyläileen, mutta en tiedä ilahduttaako seurani häntä. Hänkin on niin yksinäinen, että luulisi hänen ilahtuvan jos saa edes jonkun puhekumppanin, mutta tiedän, etten ole mitään parasta seuraa. Kaiken lisäksi olisin liikkeellä aamusta, joten voi olla, että hän haluaa nukkua. On se varmaan vähän tuskainen huomenna pyöräillä sinne, kun pakkasta pitäis olla 25, mutta sisu eikä lompakko anna periksi mennä bussilla. Nyt on talven kylmin pakkasviikko ja joka päivä yli 20, idässä jopa 35.  

Kalle on nyt toiseksi viimeistä päivää töissä. Vähän mietityttää, kuinka elämämme tulee sujumaan, kun hän jää työttömäksi. Nyt olen usein kärsinyt yksinäisyydestä, kun hän on ollut töissä, mutta hetkittäin olen myös nauttinut yksin olosta. Minulle on tärkeää saada omaa tilaa! Pärjäämmehän kyllä reissussakin aina hyvin, vaikka olemme koko ajan tiiviisti kahdestaan. Se on kuitenkin eri asia, koska siellä meillä on yhteinen projekti eli reissaus ja kuitenkin aina päivittäin jutellaan myös muille ihmisille. Itse olen viime aikoina ollut hyvin vähän tekemisissä muiden ihmisten kuin Kallen kanssa (ellei perhejoulua lasketa). Tiedän, ettei minulle ole hyväksi olla vain pelkästään hänen kanssaan tekemisissä. Kyllähän sitä helposti ärsyyntyy ja väsyy toiseen ja hänen pienetkin vikansa alkavat häiritsemään, jos on koko ajan kiinteästi yhdessä. Pelkään myös, että tulen täysin läheisriippuvaiseksi Kallesta! Näin siksi, että hän on ainut ihminen, jonka kanssa kykenen suurin piirtein olemaan oma itseni ja kommunikoimaan vapautuneesti. Aina se ei tietenkään onnistu hänenkään kanssaan, mutta kuitenkin useimmin kuin muiden kanssa.

Tämä arkemme siis tulee mullistumaan aika totaalisesti. Toivon, että kestämme toisiamme nyt sen 2, 5 kuukautta täällä neljän seinän sisällä! Tammikuun ajan meillä kummallakin on sentään vielä opiskeluita eli on onneksi jotain projekteja, joiden kautta tappaa aikaa. Tosin kummallakin on ensin vain kirjoittelua eli olemme joka tapauksessa täällä kotona. Sittemmin tammikuun lopussa mun pitäisi käydä se parin viikon museoharjoittelu. En tosin vieläkään tiedä, minne edes hakisin harjoittelemaan, saati otetaanko minua edes helposti mihinkään. No, yliopiston museot ainakin ovat sitoutuneet museologian opintojen puitteissa työllistämään minut jos en muuta löydä.

Onhan se iso elämänmuutos lopettaa opiskelut. Identiteettini on ollut "yliopisto opiskelija" jo noin 8,5 vuotta. Pidän kyllä sen mahdollisuuden auki, että vielä joskus palaan opintojen pariin. Uskoisin, että pystyisin suhteellisen helpostikin vääntämään väitöskirjan, joten jos en muuta keksi seuraavien reissujen jälkeen, alan sitä tekemään.

Pitäisiköhän vielä kerran käydä YTHS:s psykologien juttusilla? Kai minulla olisi siihen oikeus. Haluaisin jonkin arvion siitä, kuinka paha tilanteeni on. Olen liian sisällä tässä, että pystyisin täysin itse hahmottamaan, kuinka pahasti psyykeni on sairas. Ennen kaikkea, kun en muista elämää ennen näitä kaikkia ongelmia, en pysty suhteuttamaan sitä siihen, että millaista elämäni olisi ilman niitä. Ongelmani alkoivat jossain muodossa jo 10 vuotiaana ja pahentuivat siinä 14-vuotiaana. En ole siis koskaan aikuis-iällä ollut vapaa näistä peloistani ja "harhoistani", joten mistä voisin tietää, kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ilman niitä tai, kuinka paljon se muuttuisi. Haluaisin ennen kaikkea jonkin lausunnon siitä, minkälaiset mahdollisuutet minulla olisi parantua. Onko minulla minkäänlaista mahdollisuutta oikeasti vapautua tästä "sairaudesta"? Jos todennäköisyydet kannaltani olisivat huonot, olisi sama luovuttaa suosiolla ja pyrkiä nauttimaan elämässä niistä hetkistä, mistä vain suinkin voi nauttia, ja yrittää parhaansa mukaan vältellä pahiten ahdistavia tilanteita. Tämä tarkoittaisi mahdollisimmin paljon reissausta ja liikkeellä oloa. Jos taas minulla olisi pienetkin (no aivan mitättömien takia nyt tuskin kannattaisi yrittää) mahdollisuudet vielä aloittaa puhtaalta pöydältä, voisin sijoittaa vaarilta vielä joskus tulevaisuudessa saamani perintörahani kunnon terapiaan. Jos rahaa olisi vaikka 20 000 euroakin, kyllähän sillä jo jonkun terapeutin palkkaisi ja haluaisin kokeilla muitakin menetelmiä kuin perinteistä psykoanalyyttistä terapiaa. Toisaalta, jos YTHS:n psykologit kuullostaisivat siltä, ettei kunnon mahdollisuuksia paranemiseen olisi, voisin käyttää rahat reissaukseen. Kuinkahan monta vuotta tuollakin summalla elelisi mukavasti Intiassa?    

Uutena vuotena olisi kiva ottaa muutama siideri hyvässä seurassa. Haluaisin tavata ihmisiä! Pienessä huppelissa rakastan keskustella ihmisten kanssa, pohdiskella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Parasta on jos ihmiset ovat puoli tuttuja tai jopa täysin vieraita. En tiedä tuleeko tämä onnistumaan, sillä Kallella on suunnitelma mennä vain Lasselle ja en tiedä tuleeko sinne ketään muita, saati ketään vieraita. Voi olla, että tapaan intialaisen Devin torinrannassa (kerran kauan aikaa sitten nähtiin hänet K:n kanssa ja sen jälkeen hän on sinnikkäästi pitänyt facen kautta yhteyttä, aina juhlapäivinä lähettänyt lyhyen toivotusviestin ym) , mutta englanniksihan en osaa itseäni kovin hyvin ilmaista.Eipä kai muuta. Nyt voisin vaihteeksi siirtyä jälleen television ääreen. Normi päiväni menee vaihtaessa paikkaa kirjan, tietokoneen ja television välillä. Tänään sentään pyöräilin YO:lle hakemaan pari kirjaa.  

Kallella kävi aamulla Mikko kylässä. Illalla tulee kuulumisia vaihtamaan puolestaan Jussi. Kuka olisi kiinnostunut minun kuulumisistani? Tällä hetkellä elämässäni ei taas ole yhtään ihmistä, jota voisin nimittää kaverikseni. Välillä eräs Johanna oli lähes kaverini, ainakin hän tuntui olevan kiinnostunut, miten minulla menee ja joskus jopa pyyti minua mukaan lenkille, taidenäyttelyyn, baariin tms. Nyt tuo Johannakin on kuitenkin asunut jo pitempään muualla, siis muuttanut pois tästä kaupungista. Pidän häneen yhteyttä, mutta en kovin kiinteästi ja nähdään vain harvakseltaan. On minulla kaksi miespuolista tuttavaa Arttu ja Matti, mutta heitäkin näen vain harvoin eli noin kerran kuussa ja loppujen lopuksi meillä on aika vähän yhteistä. 

Tämä yksinäisyyteni on hyvin ristiriitaista! Aina, kun olen pitempään yksin, kaipaan ihmisiä ympärilleni. Toisaalta taas, kun tapaan ihmisiä, ahdistun heistä ja kaipaan yksinoloa. Jouluna ympärilläni oli paljon porukkaa ja hetkittäin oli oikeinkin hauskaa (silloin kun pelasimme kolmestaan lautapelejä, Kalle, pikku-siskoni ja minä), mutta pääsääntöisisti koin itseni ahdistuneeksi. Tämä johtui paljolti ruokapöytäahdistuksestani, sillä meillä syödään aina tiheään ja monta kertaa päivässä piti selviytyä ruokailutilanteesta. En ymmärrä, miksi minua on alkanut taas ahdistaa syöminen muiden seurassa niin voimakkaasti, kun jossain välissä se oli jo parempana. Nyt se on taas koko ajan pahentunut ainakin 1,5 vuoden ajan. Muistaakseni ensimmäisellä Aasian matkalla onnistuin pääsemään siitä eroon muutaman vuoden ajaksi. Siihen varmaankin auttoi se, kun söimme jatkuvasti ravintoloissa viiden kuukauden ajan. Nyt taas viimeisimmällä matkalla ahdistukseni oli kehittynyt niin pahaksi ja päässyt jatkumaan niin pitkään, että edes reissaus ei enää tepsinyt siihen. Ruokapöytäahdistukseni oli korkeintaan hieman lievittynyt, kun palasin viime toukokuussa Suomeen. Siitä se sitten kehittyi taas hyvin nopeasti pahaksi ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että juuri ja juuri pystyn syömään, mutta sen on tapahduttava hyvin äkkiä eli yleensä hotkin aterian ja nousen 5 minuutin päästä pöydästä. En pysty puhumaan mitään jos samalla syön. Jutustelu tosin onnistuu jos keskeytän syömisen, mutta sen jälkeen lusikka on taas vaikea ottaa uudestaan käteen. Tunnen itseni kuin halvautuneeksi ruokapöydässä! Jokainen liike on raskas ja tuntuu kuin olisin jähmettynyt paikoilleni. Psykologisesti tämä on tietenkin hyvin tavanomaista pelkokäyttäytymisistä. Ihmisille, kuten monille muillekin lajeille, on ominaista jähmettyä jos he kohtaavat jonkin uhkaavan tilanteen. Ongelma vain on, että tuossa tilanteessa ei oikeasti ole uhkaa! Miten saisin aivoni käsittämään sen, kun tuntuu, että ne ovat vain ohjelmoitu toimimaan siten, että viestittävät voimakasta tarvetta suojautua, juosta pois tilanteesta?

En ole koskaan saanut mitään varsinaista diagnoosia ongelmiini. Joskus lukioikäisenä psykiatri taisi lausahtaa puolen vuoden käyntejen jälkeen "Sulla on ollut tilapäinen ahdistuneisuushäiriö, se menee kyllä varmasti ohi, on alkanut selvästi jo helpottumaan". Se ei kuitenkaan mennyt tuolloin ohi, vaan on sen jälkeen pahentunut ja lieventynyt vuorotellen. Se alkoi jonkinlaisena sosiaalisena ahdistuksena jo yläasteiässä ja on siitä kehittynyt niin, että tietyt tilanteet laukaisevat voimakkaan ahdistuksen ja pelon tunteen. Pahinta on, että tämän sosiaalisen ahdistuksen pohjalta olen kehitellyt itselleni hyvinkin syvään juurtuneen fobian (luultavasti fobia), joka liittyy katsekontakteihin ja katseen kohteena olemiseen. Kummastakin seuraa voimakasta epämukavuuden tai jopa pahanolon tunnetta. Jos on hämähäkkifobia, hämähäkkejä voi vältellä. Jos on katsefobia, tämä on vaikeampaa, lähes mahdotonta. Voisin tietenkin elävältä haudata itseni tänne sisätiloihin ja lakata tapaamasta koskaan ketään, mutta olen siihen kuitenkin pohjimmiltani liian ulospäin suuntautunut. Kaikesta huolimatta olen yhä kiinnostunut maailmasta ja ihmisista!

Diagnoosin puute on sikäli ongelmainen, että "virallisesti" olen terve. Perhe, sukulaiset ja harvat tuttavani odottavat minulta ikävaiheeseeni luonnollista käyttäytymistä. Tässä vaiheessa yhteiskunnan vaatimat ja ihmisten normatiivisesti olettamat ikäkausitehtävät olisivat tietenkin: työpaikan hankkiminen, uran luominen, perheen perustus, talonrakentaminen, asuntolainan otto jne. Vaikka olisin tervekin, tuskin olisin kiinnostunut kuin korkeintaan ensimmäisestä vaatimuksesta. Rehellisesti sanottuna, voisin kyllä joskus haluta työpaikan, ainakin lyhytaikaisen sellaisen. Nyt ajauduin kuitenkin sivuraiteille. Tarkoitus oli puhua siitä, kuinka ihmiset odottavat minulta jotain, mihin en pysty ja minulla ei ole heille mitään selitystä, miksi en pysty. Kai he nyt näkevät ongelmani! Uskoisin, että periaatteessa näkevät, mutta ehkä kieltäytyvät näkemästä tai eivät ymmärrä niiden syvyyttä. Äitini odottaa minulta varmaan eniten, ainakin hän olettaa, että velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan hankkiudun töihin. Onhan se toisaalta hienoa, että hän uskoo minuun, ei suostu uskomaan että olisin täysin menetetty tapaus. Luultavasti hän vain joutuu pettymään. Toisaalta on hän onneksi vähän pudonnut todellisuuteen sen asian suhteen, kuinka omista lapsista ei välttämättä kaikista tule menestyjiä, vaikka itse olisin kasvatuksellisesti tehnyt parhaansa, kun veljeni joutui vankilaan ja on nyt siellä jälleen. (toivottavasti viimeistä kertaa, uusia rikoksia hän ei onneksi ole tehnyt pitkiin aikoihin ja kuivilla huumeistakin ollut jo yli vuoden)  Siinä äitini on kyllä oikeassa, että en itsekään suostu olemaan "täysin luuseri" (kukapa oikeastaan olisi, kaikilla on aina piileviä kykyjä) tai ainakaan en haluaisi nähdä itseäni siinä putkessa, että pääsisin kohta valmistumisen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle ja eläisin loppu elämäni erinäisten tukien varassa, välillä niiden saamisen oikeudesta taistellen.

 Voihan minulle noinkin käydä, mutta ei se mitenkään itsestään selvää ole! Usein löydän itsestäni piileviä voimavaroja silloin, kun on tosi paikka. Minulla vain yleensä on tapana selviytyä tavalla tai toisella! Toivon, että näin tulee käymään tulevan museoharjoittelunkin kohdalla. Se tulee varmasti olemaan hyvin rankkaa, mutta olen asennoitunut siihen, että se on voimieni sietokyvyn rajoilla, joten hyvinkin se saattaa sitten olla jopa hieman helpompaa. Otan sen sellaisena haasteena, että minun tulee selvityä vain tunnista toiseen ja katsoa kuinka pitkälle pääsen, jos en sitten pääse "maaliin" asti, ei voi mitään, ainakin olen yrittänyt. Ei tutkintoni ole tuosta kiinni, mutta tietenkin museologian opinnot menevät silloin aikalailla hukkaan. Periaatteesa pidän tällaisista itsensä koetteluharjoituksista. (no enhän muuten rakastaisi Aasiassa pikku rahalla reissaamista) Joululomalle lähtiessä raahasin ison kanimme ja painavan matkalaukun puolen kilsan matkan bussipysälille. Tämä ei kuullosta vaativalle, mutta kanimme painaa lähes 7 kiloa ja laukkuni painoi 12-14 kiloa ja kumpaakin oli hyvin vaikea käsitellä, sillä kanin häkkiin tarvittiin kaksi kättä, että sitä pystyi kantamaan suorassa. Jouduin sitomaan hihnalla matkalaukun vyötäisilleni kiinni ja vetämään sitä sillä tavoin perässäni. Silti käteni väsyivät ja puutuivat kaninhäkin kanssa niin, että jouduin pysähtelemään parin minuutin välein. Tuntui, että en koskaan saavuta pysäkkiä, mutta niimpä vain viimein pääsin perille. Kädet ja hartijat olivat seuraavana päivänä niin kipeät kuin olisin tehnyt salitreeniä monta tuntia. Ehkä tämä oli hyvä esimerkki sinnikkyydestäni. Toisaala pelkojeni kanssa sinnikkyyteni on ehkä koetunut vahingokseni. Jos olisin heikommin jaksanut taistella niitä vastaan, olisin ehkä ajoissa hakenut tosissaan apua. Olen tietty nytkin käynyt YTHS:n ryhmäterapiassa monta vuotta (lopetin muistaakseni pari vuotta sitten) ja yksilökäynneilläkin muutaman kerran, mutta en missään kunnon pitemmässä terapiassa. Onkohan nyt jo liian myöhäistä hakea tosissaan apua? En tiedä. Ja luotanko oikeastaan enää perinteiseen psykiatriaan? Sen verran monesti olen kuitenkin yrittänyt siihen turvautua ja he eivät ole nähneet ongelmieni syvyyttä ( vai olenko vain vaikuttanut liian vahvasti selviytyjältä?) tai sitten ei vain ole ollut resursseja ohjata minua eteenpäin jne. 

No tällaista mielenterveysjauhantaa tällä kertaa. Nyt uppoudun johonkin elokuvaan jos televisiosta ei tule mitään kiintoisaa. Elokuvia onkin varastossa mukavasti, kun isäni niitä aina lahjoittaa. Hänestä on tullut vanhoilla päivillään kunnon elokuvafiikki, kun katsoo kuulema yhden leffan päivässä. Hänelle oli varmaan hyväksi, että vaari, joka on entinen alkoholisti (repsahti aivan vasta ja joi itsensä mummon kuoleman vuoksi lähes hengiltä ja päätyi sitten Hveelle perheeni pariin vahdittavaksi. Hänellä oli 8 päivän juomisputki 86-vuotiaana! Ymmärrettävästi otti aika koville ja hän meni huonoon kuntoon, mutta on onneksi fyysisesti toipunut hyvin.) oli meillä joulun ja sitä ennenkin pari viikkoa. Iskälläkin juominen selvästi välillä lisääntynyt vähän liikaa ja nyt hän sitten joutui vaarin vuoksi olemaan juomatta. En tietty tiedä, vaikka hän olisi ottanut pari kaljaa ulkovajassa, mutta eipähän ainakaan niin helposti pystynyt juomaan ja kyllä se varmasti rajoitti hänen juomistaan.    

Lisäsin päiväkirjaani kategorioita, vaikka en täysin edes ymmärrä niiden merkitystä. Tiedän, että ne ovat eräänlaisia hakusanoja, joiden avulla ihmiset voivat löytää kirjoitukseni, mutta en ymmärrä koskevatko oikeanlaidan kategoriat vain tätä tekstiä vai koko päiväkirjaa. Toisaalta, itsellenihän kirjoitan ja en usko, että tekstilläni kovin montaa lukijaa on. Heittelin nyt noita hakusanoja kuitenkin sillä tyylillä, että koskisivat koko päivistäni.

Olen ollut viime päivinä ahkerana. Eilen siivosin kanien häkin, tiskasin valtavan tiskivuoren ja hinkkasin kylpyhuoneemme lattiasta kattoon. Tänään pesin kaksi mattoa, toisen käsin ja toisen koneella ja mikä parasta sain kirjoitettua melkein sivun taidehistorian lukupäiväkirjaa. Tuo lukupäiväkirjan työstäminen on ollut sellainen ikuisuus projekti. Vaivaiset 15 sivua tekstiä ja en vain saa aikaiseksi! Olen kirjoittanut vasta nelisen sivua, vaikka olen lainannut kyseiset kirjat lukuisia kertoja ja aina päättänyt: nyt teen sen. Kesälläkään ei ollut mitään muuta kuin aikaa, joten olisin hyvin voinut näpytellä tuon tekstin. Ongelma vain on, että aina, kun vilkaisen noin vaikeaa englannin kielen tekstiä, alan "voida pahoin". Ei se nyt varsinaista pahoinvointia ole, mutta kuitenkin torjumisreaktio ja vastenmielisyys ovat hyvin voimakkaat. Tämä pohjaa siihen, miten jo yläasteella tunsin suurta häpeää, kun en vain osannut kieliä ja lukiossa tunsin itseni sen vuoksi (no paljon muustakin syystä) jotenkin vialliseksi. Aina oli niitä tehtäviä, että mentiin jonottain ja piti vastata vuorollaan. Useinkaan en ollut edes tehnyt läksyjä, joten siinä oli sit vähän vaikea keksiä yhtäkkiä mitään. Opettaja oli vielä jotenkin tosi ärsyttävän ivallinen, hän aina sanoi "En tiedä ei kuule ole mikään vastaus".   

Jos yritän keskittyä tuollaiseen tieteelliseen englannin kieliseen tekstiin, keskittymiskykyni kestää alle 5 minuuttia. Nytkin käänsin vain muutaman lauseen ja sitten yritin arvata loput, päätellä kuvista ja asiayhteydestä. Netistähän löytää aina hyvin tietoa, kun vain hakee eri käsittellä, mutta lukupäiväkirjassa ei voi koskaan olla varma, käsitteleekö kirja just niitä teemoja. Tuollaisissa kirjoissa saattaa olla myös kirjoittajan omia mielipiteitä, joita on tietty muualta mahdoton löytää. Huono kielitaitoni on kyllä tragedia jos sitä peilaa reissausintooni! Minulle avautuisi niin paljon uusia mahdollisuuksia jos vain osaisin edes hieman paremmin englantia. Voisin kuvitella tekeväni avustustyötäkin jossain maailmalla jonkin organisaation kautta yms. Olenhan nytkin tehnyt vapaehtoistyötä, mutta se on ainakin tähän asti ollut aika mitätöntä, siis enemmän vain osallistumista, porukan mukana menoa, kuin todellista auttamista. Allianssin leirilläkin päätarkoitus oli enemmänkin toisiin kulttuureihin tutustuminen ja lasten kanssa leikkiminen kuin todellinen työnteko. Tosin kyllähän tietty leikin kauttakin voi lasten kanssa tehtävässä työssä olla paljonkin avuksi...Lapsihan oppii leikkimällä jne. 

Lähden kohta pyöräilemään Kallen mummolaa kohti, siis Metsokankaan palvelutaloa. Ihmeen hyvin Kallen mummo on sopeutunut tuohon paikkaan. Meidän vaari oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei lähde mihinkään palvelutaloon. Samaistaakohan hän sen vanhainkotiin? Muistaa, kuinka hirveitä paikkoja vanhainkodit aikoinaan olivat? Pelkää, että häneltä viedään itsemääräämisoikeus? Tuollaiset palvelutalothan sallivat hyvinkin suuren itsenäisyyden, ovat vain tyytyväisiä jos asiakas tulee mahdollisimman paljon toimeen omillaan. Itse voisin hyvinkin haluta vanhana paikkaan, jossa voisi harrastaa monenmoista ja olisi kavereita ym. Voisinkohan skipata tämän työiän ja siirtyä suoraan eläkeläiseksi? Jos vain saisi olla terve vanhus niin sehän voisi olla elämän parasta aikaa. Olisi aikaa itselleen ja vanhuuden tuomaa viisautta ymmärtää maailmaa, suhtautua asioihin joustavasti ja ei helposta hätkähtää.

Pimeys koittaa jo. Menisinköhän pyörällä, jossa on valot,mutta jarrut ei toimi vai pyörällä, jossa jarrut toimii, mutta ei ole valoja?  Hmm..näitä elämän kohtalokkaita päätöksiä. Ei voi tietää, vaikka elämäni olisi nyt juuri tästä päätöksestä kiinni. En osaa kyllä elää kovin varovaisesti. Mielellänikin otan monenmoisia riskejä, tosin tällaiset jarruttomalla pyörällä ajamiset ovat tietty turhia typeriä riskejä, mutta ei voi mitään, kun en osaa sitä korjatakaan. Intiassakin kohtalonuskoisesti istun rauhallisesti vuoristobusseissa, kun ne kaahaavat tienreunassa, josta puolen metrin päästä aukeaa 100 metrin rotkopudotus. Joskus pelko saattaa käväistä mielessä, mutta häipyy hyvin nopeasti. Pidän adrenaliinin tunteesta, siitä kun sitä pursuilee vereen, tunnen olevani elossa. Toisaalta myös oikeasti uskon siihen, että kuolen joka tapauksessa silloin, kun on tarkoitettu. Olisi tietty vähän noloa kuolla Suomessa jossain pyöräonnettomuudessa, joten olen kyllä varovainen, paljon varovaisempi kuion olisi reissussa samankaltaisessa tilanteessa. En halua päättää elämääni niin mitäänsanomattomasti, riittää että elämäni on ollut mitään sanomatonta, kuolemani saisi siis olla jotenkin harvinaisempi tapaus:)

Ei ole mahdollista! Hipaisin näppäimistöstä jotain tiettyä näppäintä ja koko tekstini katosi! Nyt en sano enää muuta kuin, että kaipaan Intiaan kaikista punkituksista, torakoista ja hetkittäin ahdistavasta väen paljoudesta huolimatta. Tämä alkutalvi on ollut suhteellisen ankea: rapa lentää pyöräillessä, kävellen saa kahlata sohjossa kengät märkinä, aina on pimeää ja arkeni on tapahtuma köyhää. Luulenpa, ettei enstalvena mikään pidättele mua täällä Suomessa!  Kaipaan Intiasta valon ja lämmön lisäksi ruokaa, pohjoisen ja rannikon kauniita maisemia ja ylipäätään liikkeellä oloa.

Korvani vaivaa jälleen ja pitää varmaan huomenna raahautua näyttämään sitä tohtorille. Toivottavasti siitä ei nyt tule mitään pitempää riesaa! Kauanhan nämä oireet ovat jo kestäneet, mutta pääsääntöisesti hyvin lievinä. Eilen illalla oli taas niin armoton kutina, etten voinut olla raapimatta korvaani kunnolla ja työntämättä sinne vessapaperia, välillä olen suolavedellä yrittänyt sitä huuhdella ja vähän kaikkea mitä nyt mielikuvitukseni on vain antanut myöten, olen kokeillut. Nyt sitten luulen, että korva saattaa olla myös tulehtunut. Se on varmaan ärsyyntynyt rapsuttelusta, mutta kutinan ollessa pahimmilleen, ei voi olla tekemättä mitään. Nettiä selailtuani, tulin siihen tulokseen, että mahdollisesti korvassani voi asustella jokin sieni. Olen taas hyvin katkera lääkäreille, kun aikaisemminkin olen korvastani valittanut ja heillä ei ole nähtävästi käynyt mielessäkään, että se voisi olla sieni. Viimeksikin hän vain sanoi "En minä näe siellä mitään erityistä, ihan normaalilta näyttää". Tyydyin silloin siihen, mutta nyt kun tämä on enemmän tai vähemmän vaivannut jo vuoden, haluaisin tutkituttaa asian vähän paremmin.   

No nyt sitten innostuin kuitenkin kirjoittelemaan vielä uudestaan, joten kirjaillaan vielä muutama rivi. En ole näpytellyt mitään elämästäni muistiin pitkiin aikoihin ja siksikin olisi nyt tarve vähän raapustella. Itsenäisyyspäivänä tosin kirjoitin perinteisesti paperille baarissa pari sivua. Miksihän minulla on tärve pohtia elämääni näin kirjallisesti? Jotenkin se selkeyttää ajatuksia ja toisaalta haluan, että minusta jää jokin jälki tähän maailmaan. Tietenkin siinä käy niin, että jokin sukulaiseni tuumaa kuolemani jälkeen tavaroitani lajitellessa "mitähän roskaa nämäkin ovat" ja tuikkaa paperit tuleen. Myönteisimmissä kuvitelmissani historiantutkija löytää kirjoitelmani parin sadan vuoden päästä ja käyttää niitä yhtenä lähteenä vaikkapa siihen, kuinka ihmiset ovat ennen kärsineet monenmoisista ahdistuksista. Tuolloin tietenkin kaikki psyykeongelmat ovat voitettu ja siksi tällaiset menneen epävakaat persoonat muodostavat kiintoisan tutkimuskohteen.

Pitäisi saada aikaan tulostella näitä päiväkirjatekstejäni, sillä tuskin nämä netissä kovin pitkään säilyvät...Pikku-siskoni soitti äsken. Ihanaa, kun se soittelee ja välittää kuulumisistani! En ole oikein vain useinkaan tehnyt juuri mitään, joten puhumisenaiheet ovat  vähän kortilla. Yleensä keskustelemmekin lähinnä kaneistamme. Alisa aloittaa melkein aina samoin "Mitäs kummipupulle kuuluu?" En nyt jaksa kirjailla pitemmästi, kun se edellinen tekstini katosi. Olin panostanut siihen hieman enemmän ja en nyt jaksa samoja pohdintoja uudestaan näpytellä. Yhden jutun vielä kerron: Pari päivää sitten tulin kotiin yliopistolle pyöräilyn jälkeen ja katseeni osui heti rapussa lappuun "Onko parvekkeesi märkä, luminen ja ankea?" Se meinasi lähes naurattaa, koska se oli niin osuvaa tilanne komiikkaa. Ajattelin: tuota ei voisi paremmin sanoa. Parvekkeeni jaksaa hyvin, mutta minä itse olen kaikkea tuota!